Alan Garcia ja Amazonin hinta

Intiaanimaat ja Amazonin luonnon monimuotoisuus ovat vaarassa, kun Perun hallitus yksityistää. Vapaakauppapolitiikka nakertaa presidentti Alan Garcian suosiota, ja hallitus vastaa jättiprotesteihin kasvattamalla armeijan ja poliisin valtuuksia. Mihin lakkoaalto vie Perua? Ja milloin se leviää Kolumbiaan?

Toissavuonna Ayacuchossa mielenosoitus päättyi Alan Garcian ruumisarkun polttamiseen

Perun pohjoisen Amazonin Baguan alueella kaksi kuukautta jatkuneet vapaakaupan sanelemien yksityistämislakien vastaiset mielenosoitukset ovat tuottaneet tuloksia. Presidentti Alan Garcia joutui jälleen lykkäämään vapaakauppasopimuksen täydentymistä, kun kongressi kumosi suuryrityksiä palvelevan lakipaketin.

Perun ja USA:n vuonna 2007 allekirjoittama vapaakauppasopimusta on vielä niin sanotussa siirtymävaiheessa. Perun täytyy muokata lainsäädäntöään muuttaen noin 200 lakia lähinnä suuryrityksiä helpottaviksi. Maan alkuperäisväestö sekä Andeilla ja Amazonilla asuvat köyhät ovat onnistuneet laajentamaan vastarintaansa ja estämään toistuvasti kiistanalaisten lakien läpimenon valtiokontrollin militarisoitumisesta huolimatta.

Kesällä 2007 vuosi Alan Garcian presidenttikauden alkamisen jälkeen yksityistämispolitiikan vastarinta kiihtyi lähes päivittäiseksi pitkin Andeja. Alan Garcian hallinto vastasi kylmäksi sodaksi kutsuttuun lakkoaaltoon säätämällä uuden lain hillitäkseen "väkivaltaisuuksia".

Laki kieltää alueellisten johtajien osallistumisen mielenilmauksiin ja antaa poliisille ja armeijalle lisää valtuuksia aseiden käyttöön mielenosoituksissa. Perun lakimiesliitto kritisoi mielenilmaisujen kriminalisoimisen olevan perustuslainvastaista.

Elokuussa 2007 sattuneen tuhoisan maanjäristyksen vuoksi yhteiskunta rauhoittui hetkeksi, kunnes hallituksen välinpitämättömyys pakotti ihmiset nousemaan uudelleen barrikadeille.

Helmikuussa 2008 Perussa järjestettiin maanlaajuinen maatalouslakko, jonka aikana useat valtatiet tukittiin suurilla kivillä ja sadat äkäiset Machu Picchun turistit sekä elintarvikekuljetukset seisahtuivat barrikadeille.

Mielenosoittajat vastustivat vapaakauppasopimusta, joka Perun pienviljelijöiden liiton mukaan uhkaisi 99,9 prosenttia pienviljelijöistä yhdysvaltalaisen massatuotannon vallatessa markkinat.

Perun hallitus vastasi helmikuiseen vapaakaupan kritiikkiin käyttämällä äärimmäisen kovia otteita. Vasemmistolaisen La Primera -lehden mukaan kuusi mielenosoittajaa kuoli, 420 haavoittui ja 350 pidätettiin. Useita maakuntia julistettiin kriisialueiksi.

Hallitusta myötäilevät sanomalehdet syyttivät kuolemista radikaaleja mielenosoittajia. La Primeran mukaan kolme surmatuista kuoli poliisin ammuttua heitä päähän. Neljä kuolleista oli Keski-Andien Ayacuchosta, joka on yksi Perun köyhimmistä alueista ja oli myös sisällissodan keskus 1980- ja 90-luvuilla.

Alan Garcia ei ole vieläkään vastannut kysymyksiin ensimmäisen presidenttikautensa aikana kadonneista sisällissodan uhreista. Perun totuuskomission mukaan 69 000 kuolleesta lähes puolet kuoli valtion asevoimien uhreina. Moni Andien intiaani odottaa edelleen kadonneiden löytymistä avaamattomista joukkohaudoista.

Nyt sama presidentti ja asevoimat kitkevät mielenosoittajia.

Keväällä 2008 julistettiin vapaakauppasopimuksen mukaisesti lakiehdotus, joka helpottaisi intiaanimaiden myymistä intiaaniväestön enemmistön mielipiteestä riippumatta. Amazonin, Andien ja afroperulaisten kansojen komissio sekä Perun maatalouskomitea – monien kongressiedustajien ohella – vastustivat lakiehdotusta numero 1992, joka olisi hyödyttänyt pelkästään kaivos- ja öljy-yhtiöitä maanhankinnoissaan.

Lopulta julkisen paineen alla hallitus vaihtoi aiemmin kongressissa paheksutun lakiehdotuksen nimen 1015:ksi ilman merkittävää sisällöllistä remonttia. Lakiehdotuksen johdosta Perussa julistettiin lukuisille kesä- ja heinäkuun viikoille mielenosoituksia, sekä koko maan kattava yleislakko.

Lakot ja tiesulut, sekä Petroperun omistaman öljylinjan ja argentiinalaisen Pluspetrolin maakaasukentän valtaukset saavuttivat elokuussa pisteen, jolloin hallitus lupasi uudistaa kiistanalaisimmat lait. Kutsua neuvotteluihin tai konkreettisia uudistuksia ei kuitenkaan kuulunut.

Tämän vuoden huhtikuussa Baguen alueen intiaanit julistivat pysyvän liikekannallepanon, kunnes tulisivat kuulluksi. Kahden kuukauden mielenosoitusten ja tiesulkujen jälkeen alueelle julistettiin hätätila ja ilma täyttyi poliiseista ja armeijan helikoptereista. Riippumattoman The Real News-uutisverkoston mukaan 23 poliisia ja ainakin yli 40 intiaania kuoli yhteenotoissa, monien vielä pysyessä kadonneina.

"Minä en pelkää mennä vankilaan", toteaa intiaanimies vakavana Pohjois-Perun Corrientes-joen öljyalueella Adam Goldstein kuvaamalla ja Amazon Watchin tuottamalla dokumentilla.

"Siitä lähtien, kun öljy-yhtiö saapui tänne olemme kärsineet. Kaikki kalat ja eläimet ovat saastuneita, ja syödessä saastumme itse. Vesi haisee kerosiinille, raaka-öljylle ja bensiinille."

Amazon Watchin mukaan alueella on dumpattu myrkyllisiä jätevesiä paikallisiin jokiin vuodesta 1971 lähtien alun perin yhdysvaltalaisen Occidental Petroleumin toimesta. "Sateen mukana myrkyt laskeutuvat maahan ja satomme eivät enää tuota kuten ennen", intiaaninainen selostaa.

"Lankoni tuli luokseni ja valitti kuinka raakaöljy hänen turvonneessa vatsassaan polttaa ja tappaa hänet, pian tämän jälkeen hän kuoli", kertoo intiaanimies. "Katsokaa käsiäni, ja vartaloani kuinka ihoni on ruhjeilla vedessä kylpemisestä. Kurkkuani koskee, ja maksani on turvonnut, olen kuolemassa", vanhempi intiaanimies itkee paljasta kehoaan sivellen.


Alan Garcia on syyttänyt kapinoitsijoita yhteiskunnan ajamien uudistusten vihollisiksi painottaa kyseessä olevan vain pienet intiaaniryhmät. Pian Baguen väkivaltaisuuksien jälkeen Limassa 11.6. järjestetty suurmielenosoitus osoitti, että kyseessä on paljon suurempi maanlaajuinen liikehdintä. Kymmenettuhannet ihmiset vaativat Alan Garciaa luopumaan väkivallasta ja ratkaisemaan poliittisen konfliktin rauhanomaisesti.

Nyt kysymys Amazonin tilasta tuotiin suoraan kongressin ovelle ja jopa sisälle: opposition edustajat osallistuivat mielenosoitukseen kävelemällä ulos ja sulkemalla näin päivän istunnon.

"Aikaisemmin ympäri Perua pirstoutuneet yhteiskunnalliset liikkeet ovat nyt yhtenäisempiä", sanoo marssiin osallistunut limalainen viestinnän opiskelija Jorge Silva. "Kyseessä oli rauhanomainen ja vuosikausiin suurin pääkaupungissa järjestetty mielenosoitus. Mukana oli kaikenlaisia ihmisiä. Limassa asuvat viidakon ihmiset soittivat musiikkia ja tunnelma oli hyvä, mutta juuri ennen kongressia mielenosoittajat kohtasivat poliisimuurin, jotka tähtäsivät kyynelkaasupommeja keskelle ihmisjoukkoa. Hävitin ystäväni kaaoksessa ja itkimme kaasusta johtuen", selostaa Silva puhelimessa.

Perun vapaakauppasopimus on pohjustelutyötä muille myöhemmille kahdenvälisille sopimuksille alueella. Seuraavaksi perässä tulee Kolumbia, tuumii perulainen Amazonin asiantuntija Roger Rumrrill.

Lisäksi EU:n ja Perun, Kolumbian ja Ecuadorin kesken neuvoteltava vapaakauppasopimus yritetään saada valmiiksi tämän vuoden kesäkuussa ja tämä luo lisäpaineita USA:lle.

“Tulevaisuuden kannalta puhtaan veden, lukemattomien raaka-aineiden ja varsinkin energian saatavuuden kannalta USA:lle on erittäin tärkeää saada turvattua asemansa Amazonin alueella", painottaa Roger Rumrrill.

Amazonissa sijaitsee 30 prosenttia maailman trooppisista metsistä, 25 prosenttia makeasta vedestä ja 40 prosenttia maailman biodiversiteetistä.

Etelä-Amerikassa öljyn ja kaasun tutkimiseen sekä hyödyntämiseen on myönnetty eniten oikeuksia Perussa ja Brasiliassa. Tämä johtuu Rumrrillin mukaan maiden harjoittamasta aktiivisesta politiikasta tarjota Amazonin alueita hyödynnettäväksi.

Roger Rumrrill arvelee Perun olevan kaikista löyhin suhteessaan Amazoniin. Amazonia kattaa 61 prosenttia Perun pinta-alasta, mistä olisi nyt varattu 72 prosenttia öljyn ja ja maakaasun hyödyntämiseen. Brasilian Amazonista on tällä hetkellä 13 prosenttia suuryhtiöiden käytettävissä.

Seuraava Perun yleislakko Amazonin puolesta on kutsuttu koolle heinäkuun toiselle viikolle. Miten Alan Garcia tulee tällä kertaa vastaamaan? Paineet ovat kovat, kun vapaakauppa kuumottelee täydentymistään ja toisaalta Perun yhteiskunnallinen liike on aina vain yhtenäisempi hallitusvaltaa vastaan.



Julkaistu 25.6.2009 Fifi.voima.fi

LÄHTEET:
Bajo La Lupa 12 Amazonia
America Latina en Movimiento
La Primera
La República

Afrikassa valmistaudutaan ilmastonmuutokseen sopeutumiseen

Neuvotteluja maapallon tulevaisuudesta käydään juuri kuumimmillaan, kun valtiot päättävät Kioton jatkosopimuksesta. Kehitysmaiden osalta tärkeintä on tuntea sopeutumisen tarpeet. Avuksi tähän on kehitetty uusi arviointimenetelmä.

Sambialainen Excellent Hachileka opastaa CRiSTAL-työkalun käyttöä yhdessä Mosambikin IUCN:n projektikoordinaattori Roberto Zolhon kanssa.

Ilmastonmuutoksen seuraukset iskevät ankarimmin eteläisen pallonpuoliskon maihin ja kaikista eniten siitä tulevat kärsimään vähiten kehittyneet maat, joilla ei ole teknologista valmiutta ympäristönmuutokseen sopeutumiselle.

Ilmastomuutoksen näkyvimpiä vaikutuksia ovat ilmaston lämpeneminen, arvaamattomat sateet, toistuvat kuivuudet ja tulvat, jääpeitteiden sulaminen, meriveden nousu, maaperän suolaantuminen, sekä uusien tuholaisten ja sairausten puhkeaminen. Lähitulevaisuudessa ympäristön radikaalit muutokset vaikuttavat erityisesti köyhiin ihmisiin, joiden elinkeino riippuu luonnonolosuhteista. Saharan etelänpuoleisen Afrikan keskeisimpiä kysymyksiä ovat vesi, maanviljely, kalastus ja kylien kehitys.

Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto (IUCN) järjesti toukokuun alussa Mosambikin Xai-Xain rannikkokaupungissa koulutuksen uudehkosta CRiSTAL-työkalusta (Community-based Risk Screening Tool – Adaptation and Livelihoods). Sillä tutkitaan ilmastonmuutoksen vaikutuksia ja vahvistetaan sopeutumiskeinoja kyläyhteisöjen keskuudessa. Koulutukseen oli kutsuttu mosambikilaisia kumppaneita. Tavoitteena on parantaa toimintakykyä ilmastonmuutoksen seurausten voimistuessa.

CRiSTAL-työkalulla osallistetaan paikallisia

Työkalu auttaa tuntemaan perusteellisesti toimeentulon ja ilmaston välistä suhdetta sekä arvioimaan hankkeiden vaikutuksia paikalliseen sopeutumiskykyyn, kertoi IUCN:n Itä- ja Etelä-Afrikan ilmastomuutoksen aluekoordinaattori Excellent Hachileka.

Työkalua kokeiltiin ensimmäisen kerran vuonna 2007 Sambiassa, jossa Hachileka on matkustanut kylissä keräämäässä kokemuksia ilmastomuutoksesta. "Sambiassa kyläyhteisöt ovat kehittäneet monia vaihtoehtoisia tapoja sopeutua muuttuvaan ilmastoon ja varustautua kasvavaan nälänhätään. Kyläläiset ovat esimerkiksi monipuolistaneet maanviljelyä uusilla viljalajikkeilla."

"He ovat panostaneet myös uusien elinkeinojen kehittämiseen kuten hunajantuotantoon ja puutarhatuotteiden kasvattamiseen jokien vetäytymillä alueilla. Myös viljelytapoja on muutettu. Esimerkiksi syväistuttamalla siemeniä saadaan sato heti ensimmäisten sateiden alkaessa", Hachileka luettelee.

Olennaisinta on tunnistaa keinot, joilla olemassa olevia resursseja hyödyntäen voidaan saada aikaan hyödyllisiä tavoitteita epäsuotuisissa olosuhteissa ja suunnata kehityshankkeiden strategiat kestäviksi. Excel-taulukon ohjaama CRiSTAL-työkalu voidaan ottaa käyttöön projektia suunniteltaessa tai jo käynnissä olevan hankkeen aikana.

Koulutukseen osallistuneet mosambikilaiset olivat vakuuttuneita työkalun helppoudesta ja tärkeydestä, vaikka sen käyttö onkin aikaa vievää. Kaikki osanottajat aikoivat ottaa työvälineen käyttöön maaseutuhankkeissaan. Suurimmalle osalle koulutus ilmastonmuutoksesta toi uutta tietoa.

Tietoa poliittiseen päätöksentekoon

Paikallisyhteisöiltä kerätystä tiedosta tehdään tiedotteita sähköiseen ja painettuun mediaan yleisen tietotason nostamiseksi. Lisäksi IUCN järjestää koulutuksia yhteistyökumppaneidensa kanssa. Toukokuun alussa järjestetty koulutus oli jo toinen Mosambikissa järjestetty työryhmätapaaminen. Lähikuukausina Hachileka matkustaa myös Tansaniaan ja Etiopiaan.

Myös poliittisten päättäjien kanssa työskenteleville on oma työryhmänsä. Tietoa tuotetaan niin kansalliselle kuin alueelliselle tasolle, kuten esimerkiksi Afrikan Unionille, Afrikan Nepad-kumppanuusohjelmalle, Afrikan ministereiden ympäristökonferenssille, Eteläisen Afrikan kehitysyhteisölle, Itä- ja Etelä-Afrikan yhteismarkkinoille sekä Itä-Afrikan yhteisölle.

Työkalua testattiin vuosina 2004–2006 muun muassa Malissa, Bangladeshissa, Tanzaniassa, Nicaraguassa ja Sri Lankassa, ennen kuin sitä ensimmäisen kerran sovellettiin Suomen rahoittamassa ja IUCN: vetämässä Ilmastonmuutoksen sopeutumisohjelmassa Sambiassa keväällä 2007.

Mosambikissa CRiSTAL-työkalua hyödynnetään ensimmäistä kertaa käytännössä touko-kesäkuun vaihteessa Gazan maakunnan kylissä, joissa kuivuudesta on tulossa vakava ongelma maatalousvaltaiselle elinkeinolle. Työkalua käytetään myös metsien suojeluohjelmassa Tansaniassa ja Sambiassa vuosina 2008–2010 osana IUCN:n ilmastomuutosohjelmaa.

Suomi tukee IUCN:n ilmastonmuutoksen alueellista hanketta Mosambikissa, Tansaniassa ja Sambiassa yhteensä 2 miljoonalla eurolla vuosien 2008–2010 aikana.

Työkalu on kehitetty yhteistyössä Kansainvälisen kestävän kehityksen tutkimuskeskuksen (IISD), Tukholman Ympäristöinstituutin (SEI-US), Intercooperationin, sekä metsänsuojeluohjelman (the Forest Conservation Programme) kesken.

Lisätietoa CRiSTAL-työkalusta: http://www.cristaltool.org/

Julkaistu UM:n kehitysviestinnän uutisissa 1.6.2009

Shell: Yrityksen rankaisemattomuus kohtaa oikeuden

Toukokuun lopussa öljyjätti Shell joutuu vastaamaan oikeudessa kysymyksiin yli kymmenen vuoden takaisista teloituksista Nigeriassa. Saako Ken Saro-Wiwan perhe ja koko ogoniheimo vihdoin oikeutta? Miten Jorma Ollilan johtama yhtiö vastaa syytteisiin? Tuleeko tästä ennakkotapaus?

Neljätoista vuotta nigerialaisen ogoniheimon johtajan Ken Saro-Wiwan ja kahdeksan muun keskeisen Ogoni-heimon eloonjäämiskampanjan oikeustaistelijan murhan jälkeen öljyjätti Shell joutuu nyt oikeuteen syytettynä osallisuudesta kuolemantuomioon.

Asianajajat syyttävät Shelliä Nigerian turvallisuusjoukkojen toimeenpaneman terrorin ja ogonialueille hyökkäämisen tukemisesta. Kanteen mukaan Shellin epäillään toimineen yhteistyössä niiden viranomaisten kanssa, jotka toteuttivat Saro-Wiwan pidätyksen sekä toimeenpanivat yhdeksän henkilön kuolemantuomion tekaistujen murhasyytteiden nojalla.

Ken Saro-Wiwa ja kahdeksan muuta ogoniheimon aktiivia hirtettiin Nigerian sotilasdiktatuurin alla vuonna 1995. Ogonien itsehallintoa vaativa vastarinta tuli maailman tietoisuuteen 1990-luvun alussa.

Vankeus ja väkivalta eivät kuitenkaan onnistuneet hiljentämään ogoneja, joten Nigerian sotilashallinto keksi tekaistut syytteet, maksoi todistajat ja lopulta hirtti ogonien eloonjäämiskampanjan näkyvimmät edustajat. Tämä johti maailmanlaajuiseen Shellin boikotti-kampanjaan.

Shellin syytetään myös yrittäneen lahjoa kaksi todistajaa Saro-Wiwaa vastaan. Shell kieltää syytteet ja väittää yrittäneensä estää teloitukset. Hollantilais-brittiläisen Royal Dutch Shell -yhtiön hallituksen puheenjohtaja on Jorma Ollila.

Shell jatkaa edelleen ogonimaiden saastuttamista polttamalla kaasua öljylähteistä asuinalueiden läheisyydessä. Kaasunpolttaminen Nigeriassa tuottaa enemmän hiilidioksidipäästöjä kuin mitä koko Saharan eteläpuoleisen Afrikan alueella syntyy muista lähteistä. Yli viisikymmentä vuotta öljyntuottamista on muokannut Niger-joen suistosta yhden maailman saastuneimmista alueista.

Kyseessä on ennakkotapaus siitä, voidaanko ylikansallisia yhdysvaltalaisia yhtiöitä tuomita ulkomailla tehdyistä ympäristö- ja ihmisoikeusrikkomuksista.

Oikeuskäsittely alkaa New Yorkissa toukokuun 26. päivänä. Lisää tietoa tapauksesta Remember Saro-Wiwa -järjestön sivuilta ja George Monbiotin Guardian-blogista.

Kuvitus: Klaus Welp

Julkaistu Fifi.voima.fi 4.5.2009

YLE: Shell maksaa Nigeriassa teloitettujen omaisille miljoonia (9.6.2009)

Ääniä Andien laaksosta

Miksi intiaaninaisten ääni on niin korkea?

"Imaynaylla kachkanki?" intiaaninainen kysyy kuulumisiani kimittävän korkealla äänellä, veikeä hymy kasvoillaan. "Allinlla, allinlla kachkanhi mamí", vastaan.

Keski-Andien laaksossa sijaitsevan Ajoyan kylän ala-asteen opettaja Nancy Yupanqi huutaa koulurakennuksen pihalta ketsuankielisen kutsuhuudon lapsille. Kimeän korkea, ilmaa halkova ääni tavoittaa kilometrienkin päässä asuvat lapsukaiset. Hetken kuluttua alkaa kuulua vastauksia, kun lapset piipittävät toiselta puolelta laaksoa ja ilmoittavat saapuvansa kouluun tuota pikaa.

"Ei täällä kännyköitä kaivata!", Yupanqi nauraa. Samalla saan vastauksen kysymykseen, jota olen ihmetellyt kaupunkien toreilla: miksi intiaaninaiset kimittävät?

Torimyyjät ovat lähes kaikki alkuperäisväestöön kuuluvia intiaaninaisia. Torien lakkaamaton puheensorina täyttyy ihmeen kimeistä - omissa mielikuvissa enemmänkin pienelle tytölle kuin aikuiselle naiselle kuuluvista äänistä. Kaduilla, putiikeissa, kaupoissa ja mopotakseissakin jatkuvasti raikuva kumbia on myös tunnettu kimeä-äänisistä naislaulajistaan.

Andien kylissä talojen väliset etäisyydet saattavat olla useita kilometrejä, mutta kommunikointi sujuu naisten korkeaksi kehittyneellä äänellä. Huikattuaan kutsuhuudot lapsille opettaja Yupanqi lähtee tervehtimään kylän asukkaita. Kuulumiset vaihdetaan joka päivä. Kylän keskusaukiolla kuivatetaan juuri maamassasta valmistettuja rakennustiiliä. Kylässä on kaksi uutta nuorta paria, joille rakennetaan talot yhteisön miesten voimin. Muutamassa päivässä talot ovatkin jo valmiita ja ne kestävät hyvin niin sadetta kuin Andien tuulta.

Istahdamme puun varjoon pienille kannoista kyhätyille jakkaroille. Pian punaposkinen intiaaninainen tuo syliimme kupit täynnä höyryävän kuumaa kurpitsapataa. Paljasjalkainen nuori nainen istahtaa alas viereisen talon edustalle paksu hame kohisten ja alkaa lajitella maissinjyviä värikkään liinansa päällä.

Talon miehet ja anoppi kerääntyvat keskustelemaan päivän arkisista asioista ja alkavat hauskuutella korkealla iälläni. Saan vakuutella moneen otteeseen olevani lapsia synnyttämätön, yksin elävä, koulussa käyvä kaksikymmentäviisivuotias. Andien intiaaniyhteisöissä nuoret päätyvät yhteen hyvin nuorina, jopa 12-13-vuotiaina ja ensimmäiset lapset saadan noin 15 vuoden iässä.

Saan kutsun elokuisille juhlille, jolloin juhlaruoaksi aiotaan teurastaa sika. Kiitän kädestä puristaen, "yuspagarasunki". Vanha intiaaninainen helähtää nauruun paljastaen puuttuvat etuhampaansa.

Lounashetki on pian ohi. Seuraamme liittyneet miehet nousevat, kättelevät karheilla käsillään ja marssivat takaisin peltotöihin. Miesten jalat uppoavat mutaiseen maahan kun he mylläävät pienillä puu­hakuilla maata kuohkeammaksi. Valtavat siat röhkivät kovaäänisesti pihamaalla ja kanat juoksevat karkuun, kun lasten liikuntatunti alkaa. Palloa potkitaan niin villisti, että tyttöjen huopahatut lentävät ilmaan ja sandaalit irtoavat jaloista.


Julkaistu Kumppani-lehdessä 2/2009

Oikeus ääneen yhteisön voimana

Taistelu tiedosta on muodostunut keskeiseksi kysymykseksi Oaxacan kansanliikkeelle.

Meksikon toiseksi köyhimmässä Oaxacan osavaltiossa jo vuosikausia jatkunut taistelu oikeudenmukaisuudesta sai ratkaisevan muutoksen vuonna 2006, kun kuvernööri Ulises Ruizin johtamaan väkivaltaan kyllästynyt kansanliike otti haltuunsa radiokanavia ja alkoi tiedottaa kansannoususta. Ensi kertaa myös alkuperäisväestö avasi äänensä. Oaxacassa ei kuitenkaan ole vielä nähtävissä muutosta, vaan ihmisoikeusrikkomukset jatkuvat.



Hallituksen ohjelmat kertovat kaiken espanjaksi. Radioinsinööri Diego Cruz Martinezin mukaan ihmiset aivopestään hallituksen radiokanavilla.

”Ne kuuluttavat, kuinka me kaikki olemme samaa mieltä presidentti Felipe Calderonin kanssa, ja kuinka energiauudistus on se mitä tarvitsemme. Kylissä ei kuitenkaan edes välttämättä tiedetä, mitä tarkoittaa energiauudistus.”

Tieto kulkeutuu kauemmas kyliin saakka lähinnä suullisesti, sillä vain harvoissa intiaanikylissä on radio, vielä harvemmissa televisio.

Luonnonvarat riiston kohteena

Etelä-Meksikossa on käynnissä monia vapaakaupan mahdollistamia megaprojekteja, kuten tuulienergian ja öljyn yksityistäminen, sekä suuryritysten alueellista kontrollia lisäävä Keski-Amerikan maiden välinen Plan-Puebla-Panama-infrastrukturihanke. Oaxacassa ulkomaisia yrityksiä kiinnostavat uraani ja mineraalit.

Kovasti suitsutetun kehityksen sijaan hankkeiden uskotaan pahentavan intiaanimaiden hyväksikäyttöä.

”Emme vastusta puhdasta energiaa tai työllisyyden luomista, vaan emme hyväksy laittomia sopimuskäytäntöjä ja surkeita työoloja”, painottaa Cruz Martinez.

”Ongelmana on tiedon puute. On todella helppoa mennä johonkin kylään ja tehdä sopimus intiaanien kanssa. Useimmiten lukutaidoton alkuperäisväestö ei ymmärrä mitä allekirjoittavat, eikä yksinkertaisesti tiedä yhteisömaidensa arvoa."

Näin kävi myös Cruz Martinezin kotikylässä, kun suuri puuyritys tarjosi kyläläisille noin 3000 euroa suuren metsäalueen hakkuusta. Kyläläiset eivät olleet eläissään nähneet niin suurta määrää rahaa.

Cruz Martinez arvelee, että puun oikea arvo olisi ollut vähintään viisinkertainen.

Intiaanikylien oma ääni

Cruz Martinezin mukaan Oaxacassa on käynnissä hyvin vahva vastakkainasettelu. Ihmiset eivät enää jaksa pidätellä valtavaa yhteiskunnallista tyytymättömyyttään. Lukemattomat omaiset odottavat edelleen tietoa vuoden 2006 konfliktin aikana kadonneista sukulaisistaan ja ystävistään.


Meksikossa täytyy kuitenkin olla todella tärkeä henkilö ylittääkseen kaupallisen uutiskynnyksen. Tunnetuista yrittäjistä tai valkoisista länsimaalaisista syntyy heti otsikoita. Intiaaneja voi kuolla yksi, kaksikymmentä tai sata ilman yhtäkään lehtijuttua.

Cruz Martinez työskentelee insinöörinä Kansan radioliiton tukemassa Ääni intiaanikylille -hankkeessa, joka kouluttaa intiaaneja perustamaan yhteisöradiota.

”Tahdomme antaa intiaaneille välineen, jolla he voivat itse tiedottaa heille tärkeistä asioista. Oikeus viestittää omalla äänellä ja luoda omaa maailmankuvaansa on yksinkertaisesti välttämätön”, hän tähdentää.

Kyläläisiä opetetaan kokoamaan ja huoltamaan radiolähettimiä ja antenneja sekä toimittamaan erityyppisiä lähetyksiä.

"Emme voi tietää, milloin väkivalta oaxacalaisia kohtaan jälleen leimahtaa. Vain jos tieto leviää laajemmalle, on oaxacalaisilla mahdollisuus yhdistyä riittävästi”, pohtii Cruz Martinez.

“Emme aio ryhtyä vastakkainasetteluun yritysten tai hallinnon kanssa, vaan pitää olla realisti. Tappelemalla voi voittaa vain hetkellisesti, mutta älyllisellä taistelulla voi vielä päästä pitkälle."




Lisätietoja hankkeesta: www.kansanradioliitto.fi

Julkaistu Liberossa 04/2008

Slummien asukkaat valtaavat asuintilaa

Slummien laajetessa myös yhteisöllisyyden tarve on lisääntynyt.

Hiekkaiset rinteet vuodattavat likavesinoroja kohti laakson pohjaa, sillä ylhäällä ei vielä ole viemäreitä. Koirat räksyttävät koko laakson laajuudelta. Roskien poltosta sakenee savu, jonka seasta alkaa kaikua kovaääninen. Asukkaita kehotetaan kokoamaan tiedot asuinkorttelistaan, jotta asukasyhteisö voi muodostaa kaavan Pamplonan alueen laillistamista varten.

Perun pääkaupungin Liman asuinalueis­ta 70 prosenttia on asukkaiden haltuun ottamia ja rakentamia. Valtausten jälkeen alueista on muodostettu laillisia kunnan alueita.

Eteläiselle Pamplonan alueelle ensimmäiset siirtolaiset saapuivat 1970-luvulla, mutta suurin muuttoaalto koettiin 1980-luvulla. Silloin sissiliike Loistava polku ja Perun armeijan sotilaat surmasivat intiaaneja Keski-Andeilla, mistä ihmiset pakenivat pääkaupunkiin.

Suurin osa Pamplonan asukkaista on osallistunut käynnissä olevaan, jo vuosikymmeniä kestäneeseen maanvaltaukseen. Asukkaiden muodostamat korttelikomiteat ovat palkanneet asianajajia hoitamaan lainhuudatuksen seudun laillistamiseksi. Ilman asukkaiden aktiivisuutta kuivan autiomaan arvo tai siirtolaisten asuinkysymykset tuskin olisivat vallanpitäjiä kiinnostaneet.

"Olen asunut Pamplonassa vuodesta 1984", kertoo paikallisen marketin edustalla istuva, ystävällisesti hymyilevä rouva. "Saavuimme tänne jäljelle jääneiden sisarusteni kanssa sen jälkeen, kun Loistava polku surmasi viisi veljeäni Ayacuchossa."

Pamplonan laakson taimmainen kukkula on vallattu vasta yhdeksän vuotta sitten. Vanhin slummilaakso täyttää jo neljäkymmentä vuotta. Uuden alueen talojen rakennusmateriaaliksi on kelvannut mikä tahansa kiinteä, kuten vanerit, mainostaulujen levyt, puupalat ja muovipressut. Materiaaleista voi myös päätellä kunkin asuinalueen iän: ajan kuluessa puuhökkelit vaihtuvat tiilitaloihin.

Kansankeittiö vahvistaa yhteisöjä

Maanvaltausten lisäksi Liman asukkaat ovat järjestäytyneet niin sanotuissa kansankeittiöissä, joissa yli satatuhatta naista tarjoaa päivittäin vatsantäytettä puolelle miljoonalle nälkäiselle.

Ensimmäiset kansankeittiöt syntyivät 1970-luvulla, jolloin Perun yhteiskunnallinen liikehdintä oli vilkasta. Naiset saivat vapautensa kodin seinien ulkopuolella osallistumalla naapuriyhdistyksiin, vaikka yhteiskuntaa muuten hallitsi vahva machismo-kulttuuri.

"Ihmiset ovat itse järjestäytyneet, koonneet roposensa yhteen ja keittäneet valtavat padat niin, että oman perheen lisäksi myös sadat naapurit ovat saaneet vatsansa täyteen", kertoo kansankeittiössä sen alkuajoista lähtien työskennellyt Suzana Reyes Limaymanta.

Taloudellisen tilanteen kiristyessä ja slummien yhä laajetessa naisten yhteisöllisen toiminnan tarve on lisääntynyt. Monille slummin asukkaille kansankeittiö on ainoa mahdollisuus ruokkia oma ja perheen suu.

Ruoan lisäksi kansankeittiöt yhdistävät pamplonalaisia myös muuten. Kansankeittiössä voi oppia muun muassa organisoitumis- ja elämänhallintataitoja. Konfliktinratkaisukursseilla keskustellaan muun muassa perheväkivallasta ja alkoholismista - slummialueen asukkaiden yleisimmistä ongelmista. Lisäksi Pamplonan alueen naapurusto on yhdistänyt voimansa rakentaakseen alueel­leen kouluja ja kunnostaakseen laakson rinteille sementtiportaita.

"Olen kiitollinen, että saan tehdä näin tärkeää työtä. Ei ole olemassa poliitikkoja, jotka auttaisivat niitä, joilla on kaikkein vähiten", Reyes Limaymanta sanoo.


Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2008

Lisätietoa: Vierailin San Juan de Mirafloresin slummialueella La Casa de Panchita -kansalaisärjestön mukana. Casa de Panchita on kotiapulaisten toimintakeskus Limassa.

Elämäntyö intiaanien puolesta

Tavallinen arki ei näytä kaikkialla samalta.

Värikäs hame heilahtaa ja punaiset korut helisevät kaulassa, kun Lucila Bettina Cruz Velazquez väistelee Juchitán de Zaragozan markkinoiden ahtailla kujilla. Velazquez, nelikymppinen Etelä-Meksikon zapoteekki-intiaani tuo mieleen meksikolaistaitelija Frida Kahlon hohtavan värikkäässä kansallispuvussaan.

Kotona ruokapöydän ääressä Velazquez hengähtää ja kertoo tarinansa.

Kahden aikuisen lapsen äiti on tutkija ja ihmisoikeustaistelija. Hän selvittää eurooppalaisten tuulienergiayhtiöiden ja Etelä-Oaxacan Istmo de Tehuantepecin intiaaniväestön solmimia maanvuokrasopimuksia. Itsestään Velazquez ei mielellään puhu, vaan painottaa yhteisönsä tärkeyttä.

Velazquezin mukaan länsimaiset tuulienergiayhtiöt ovat havitelleet intiaanien yhteisesti omistamia maita tarjoamalla maatyöläisille hehtaarin maapalasta kymmenen euron vuosivuokraa. Maksun vastineeksi yritykset ovat vaatineet haltuunsa maiden omistuspapereita, vaikka maat ovat usein yhteisomistuksessa.

Vuokrapanteiksi saaduilla maanomistuspapereilla yritykset ovat voineet vakuuttaa kansainväliset rahoituslaitokset. Niiltä saatujen lainojen turvin maasopimukset on saatu näyttämään laillisilta, Velazquez kertoo.

Yksi ongelmista on, ettei kovin moni intiaa­ni pysty kommunikoimaan yhtiöiden kanssa. Yhteistä kieltä ei ole, sillä intiaanit eivät puhu espanjaa.

Niinpä Velazquez on perustanut Intiaanien kansankokouksen, jonka tarkoituksena on koota köyhiä maanviljelijöitä yhteen. Hän kääntää miehensä kanssa yritysten ja intiaanien tekemiä sopimuksia intiaanikielelle ja intiaanien kansankokousten kannanottoja espanjaksi. Tavoitteena on purkaa laittomat sopimukset. Tuloksia on jo saatu: ensimmäiset 15 hehtaaria palautettiin intiaa­neille vastikään.

Velazquez itse on kotoisin köyhistä oloista. Äiti oli yksinhuoltaja, mutta köyhyydestä huolimatta perheen viisi lasta onnistuivat kouluttautumaan - työskentelemällä ahkerasti ja turvautumalla sukulaisten apuun.

Velazquez luki itsensä maisteriksi Ciudad Mexicon valtionyliopistossa ja asui setänsä nurkissa. Nyt kotonaan Meksikossa vieraileva aktivisti viimeistelee väitöskirjaansa Espanjan Barcelonassa. Juuriaan hän ei kuitenkaan ole unohtanut.

“Haluan aina palata tänne Juchitanin maalle. Myös tyttäreni suorittavat opintojaan Meksikon pääkaupungissa, mutta suunnittelevat palaavansa valmistuttuaan."

Julkaistu Kumppani-lehdessä 11/2008

Kokaiinin tuoksu

USA perustaa sotilastukikohtia Etelä-Amerikkaan huumeidenvastaisen sodan nimissä. Viimeisin paras kaveri löytyi Perusta.


Köyhille vuoriston raatajille koka on selviytymiskeino epävarmasta arjesta, kun taas monille länsimaisille kermapersenuorille kokasta jalostettu kokaiini on ykkösbileaine. USA jatkaa takapihansa sotilaallista haltuunottoa huumeidenvastaisen taistelun nimissä – varsinkin nyt kun taloudelliset keinot eivät enää riitä.

San Francisco on turisteille tuntematon kaupunki Keski-Andien ja Amazonian rajan tuntumassa Río Apurímac -laaksossa. Siellä tuotetaan yli puolet Perun kokaiinista.

Matkan aikana bussi pysähtelee vähän väliä, kun poliisi suorittaa huolettomia tarkastuksiaan. Kohoamme yli neljääntuhanteen kilometriin. Havahdun, kun takapenkillä tutisee yksinäinen pieni poika hampaat kylmyydestä kalisten. Riisun ponchoni hänelle lämmikkeeksi ja saan hämmentyneen hymyn takaisin.

Vieressä istuva matkakumppani kertoo tien olevan yksi maan tärkeimmistä kokaiinin salakuljetusreiteistä. Usein muuleina käytetään yksin matkaavia lapsia. Yleensä kymmenen kilon kokaiinirepun kuljetuksesta maksetaan 200 dollaria. Parhaimmillaan summa tarkoittaa kolminkertaista kuukausipalkkaa. Ayacucho on Perun köyhimpiä maakuntia, joten huumebisneksellä riittää työvoimaa.

Kostean hiostavan kaupungin halki virtaava joki on saastunut ja se vaikuttaa erityisesti alajuoksulla asuvien ashaninka-alkuperäisasukkaiden elämään. Ashaninkat tulivat ulkomaailman tuntemiksi, kun he joutuivat maolaisen sissiliikkeen, Loistavan polun uhreiksi 1980- ja 1990-luvuilla.

Ashaninka-yhteisön päällikön tyttären mukaan tänä päivänä riesana on vuoristolaisten tunkeutuminen heidän alueilleen, sekä kokaiinihuumeen uhkaava kasvu viidakkoalueella.

Helikopterit mylvivät lakkaamatta ilmassa suunnaten kohti syvää viidakkoa. Poliisiksi aikova taksikuski Nick kertoo, että virkavalta etsii päivittäin huumetuotantoaluetta Río Apurímacin laaksoista. Ajamme sellaisten kylien läpi, joissa ei ole laisinkaan virkavalta läsnä, sillä poliisit eivät uskalla mennä syvälle viidakkoon henkensä uhalla.

Sademetsän sisällä illan jo alkaessa hämärtää voimistuu ihmeellisen makea viidakon tuoksu. Ajaessamme takaisin kohti kaupunkia Nick paljastaa, että makea tuoksu tulee kokaiinitahnan kemikaalisesta keitosta. Samassa tuoksu leijuu uudelleen auton ikkunasta.

Kokaiini on hyvin vaarallinen ja vaiettu ongelma kyläläisten keskuudessa. Maatyöläiset puolustavat huumeen raaka-aineena käytettyä perinteistä kokayrttiään, jota he tarvitsevat avuksi kovassa työssä. Yhä aktiivisen Loistavan polun rippeet suojelevat kokaiinihuumeen tuottajia ja saavat näin rahoituksen toiminnalleen.

Viime vuosina Perussa on lisätty kokaiinin tuotantoa, koska USA:n tarmokas toiminta Kolumbiassa on haitannut sikäläistä huumetuotantoa. Aikaisemmin Peru on toiminut Bolivian lailla enimmäkseen kokaiinin raaka-aineen kokalehden tuottajana, mutta Plan Colombian jyllätessä on myös itse huumeen tuotto alkanut kasvaa Perussa.

Perun oppositiojohtaja Ollanta Humala on hiljattain tuonut julki USA:n läsnäolon Perun Amazonian alueella Iquitosissa sekä Keski-Andeilla Ayacuchon alueella, lähellä Río Apurímacin laaksoa.

Ollanta Humala on Perun nationalistipuolueen puheenjohtaja, entinen armeijan everstiluutnantti. Hän syyttää presidentti Alan Garcían johtamaa hallitusta aikomuksesta rakentaa Perusta USA:n tärkein liittolainen Etelä-Amerikassa.

Humala sanoi La Primera -lehden haastattelussa merijalkaväen läsnäolon johtavan siihen, että USA perustaa Peruun sotilastukikohdan ja jää maahan pysyvästi.

Maaliskuussa Perun puolustusministeri Ántero Flores-Aráoz allekirjoitti sopimuksen, joka sallii USA:n joukkojen saapumisen maahan. Sopimuksessa ei määritellä joukkojen suuruutta eikä sitä, milloin ne poistuvat.

Kesäkuussa käynnistyi uusi sotilaallinen vyöry erityisesti Ayacuchon alueelle. Asiantuntijoiden mukaan suuntana on Río Apurímacin kokaiinikeidas.

Perulaisen Amazonian ja huumekaupan asiantuntijan Roger Rumrrillin mukaan USA:n sotilaallisen läsnäolon taustalla on tarkoitus ottaa haltuun Amazonian raaka-ainevarannot ja hyödyntää luonnon monimuotoisuutta.

“Tulevaisuutta ajatellen puhtaan veden, lukemattomien raaka-aineiden ja varsinkin energian saatavuuden kannalta USA:lle on erittäin tärkeää saada turvattua asemansa Amazonian alueella”, Rumrrill valottaa.

“Taistelu huumekauppaa ja terrorismia vastaan on vain tekosyy USA:n sotilaiden ja virkailijoiden läsnäololle Amazonian alueella.”
Rumrrill huomauttaa, että USA tuottaa kriisejä eri puolilla maailmaa voidakseen oikeuttaa poliittisen, taloudellisen ja sotilaallisen kontrollinsa energiarikkailla konfliktialueilla.

“1970-luvun lopulla USA:sta tuli keskeisin huumeiden kuluttajamaa, kun muun muassa sadattuhannet Vietnamin veteraanit ja sotilaat piti lääkitä kokaiinilla. Eikä nykyisissä Afganistanin ja Irakin sodissakaan moni selvinpäin jaksa”, Rumrrill puuskahtaa.

Roger Rumrrill moittii uusliberaalien hallitusten suunnittelevan taloudellisesti hyödyllisten alueiden haltuunottoa. USA tunkeutuu yhä syvemmälle Amazoniaan Etelä-Amerikan oikeistomaiden Kolumbian ja Perun avulla.

Perun Alan García ja Kolumbian Alvaro Uribe puolestaan näyttävät taipuvan mihin vain varmistaakseen taloudellista ja poliittista johtoa hyödyttävän vapaakauppasopimuksen onnistumisen USA:n kanssa.

Toukokuussa Limassa järjestetyssä Kansojen foorumissa (La Cumbre de los Pueblos) puhunut Immanuel Wallerstein osoitti, että maailmanlaajuinen talouskriisi on käynnistynyt ja USA:n taloudelliseen kyvykkyyteen perustunut asema kulkee nyt rajusti alaspain. Sotilaallinen voima näyttää jäävän ainoaksi keinoksi säilyttää maailmanherruus.

Foorumissa esiintynyt intiaanien edustaja tarjosi huumeidenvastaiselle sodalle todellisen, Andeilla tunnetun vaihtoehdon.

“Kokaiini ei ole intiaanien ongelma, me käytämme kokaa aivan muihin tarkoituksiin kuin eurooppalaiset. Intiaaneille se on korvaamaton apu työssä jaksamiseen, kylmyyteen ja ravinnon niukkuuteen. Tärkeintä olisi teollistaa koka ja luoda näin uusia työpaikkoja.”

Rakenteellinen köyhyys ja elämän vaihtoehdottomuus ovat ne syyt, jotka ajavat ihmisiä merkittäviä tuloja tuovan huumekaupan pariin, riskeistä huolimatta.


Mantan tapaus

USA:n hivuttautuminen Peruun tapahtuu valtamedialta kovin salassa, aivan kuten aikoinaan Ecuadorin Mantan sopimusta solmittaessa. Ecuador on jo kahden vuosisadan ajan ollut yksi tärkeimmistä strategisista kohteista Etelä-Amerikan kontrolloimiseksi.

Manta on Ecuadorin toiseksi suurin satama ja siellä sijaitsee myös USA:n sotilastukikohta. Mantasta pääsee lentokoneella kätevästi 20 minuutissa Kolumbian rajalle. Kolumbiassa toteutetaan huumeiden ja rikollisuuden vastaista Plan Colombia -suunnitelmaa.

Perulaiset tutkijat ovat kritisoineet rajusti USA:n tunkeutumista Perun alueelle. Monet ovat huomauttaneet sotilastukikohdan erillisalueen muodostavan erityisen vaaratekijän ihmisoikeuksien ja paikallisten lakien kunnioittamiselle.

Mantan sotilastukikohdassa toimivan USA:laisen yksityisen turvallisuusyrityksen Dyn Corpin työntekijöitä syytetään osallisuudesta ihmis- ja huumekauppaan.

Diplomaattisesta koskemattomuudesta nauttivaa yritystä on epäilty maailmanlaajuisesti puolisotilaallisesta toiminnasta. USA:n laillinen armeija käyttää laittomia joukkoja apunaan tehtävissä, joista virallinen valtio ei voi ottaa vastuuta.

Tammikuussa 2007 sosialistinen Rafael Correa nousi Ecuadorin presidentiksi. Oli selvää, ettei marraskuussa 2009 umpeutuvan Mantan sotilastukikohdan sopimusta enää uusittaisi.


Veljekset kuin ilvekset

USA on helisemässä sosialismin villiinnyttämässä Etelä-Amerikassa. Se etsii liittolaisensa oikealta laidalta. Peru on strategisesti paras asema sijoittaa sotilastukikohta Etelä-Amerikan alueelle. USA:n merkittävin vastustaja Hugo Chávez ja Andien alueen muut häiriötekijät, Bolivian Evo Morales ja Ecuadorin Rafael Correa, ovat sopivan lähellä tarkkailtavissa.

Myös sissijärjestö FARC ja Plan Colombia vaativat jatkuvaa läsnäoloa. Plan Colombia aloitettiin vuonna 1999. Kampanjan tavoite on kukistaa maan kumoukselliset sissiliikkeet. Samalla USA kampanjoi Amerikoiden vapaakauppa-alueen puolesta ja aloitti Keski-Amerikan vapaakauppasopimuksen neuvottelukierroksen.

Sopimus kariutui Venezuelan Hugo Chávezin ja Brasilian Lulan da Silvan johtaman liittoutuman vastustukseen, joten sotilaallinen toiminta sai entistä painavammat perusteet.

Vuonna 2001 Kolumbian silloinen presidentti Andrés Pastrana Arango ja vasemmistolaisen sissiliikkeen FARC:n johtaja Manuel Marulanda yrittivät neuvotella rauhasta. Samaan aikaan USA:ssa alkoi George W. Bushin ensimmäinen presidenttikausi. Bush ryhtyi laajentamaan Plan Colombiaa, ja Kolumbiaan alkoi virrata vuosittain 1,3 miljardia dollaria avustuspaketin muodossa.

Plan Colombian saama nykyinen viiden miljardin dollarin vuosittainen “avustuspaketti” houkuttelee kovasti myös Perun presidenttiä Alan Garcíaa.

USA:n eteen alkoi kasautua lisää geopoliittisia esteitä, kun Boliviassa valittu intiaanipresidentti Evo Morales aloitti toimikautensa tammikuussa 2006 ja kasvatti näin Hugo Chávezin johtamaa anti-imperialistista joukkoa.


Kokaa nokkaan

• Euroopassa ja USA:ssa kokaiini on toiseksi yleisin huumausaine kannabiksen jälkeen.
• YK arvioi kokaiinin käyttäjiä olevan maailmanlaajuisesti noin 14 miljoonaa. Pohjois-Amerikassa noin 6,4 miljoonaa, Länsi- ja Keski-Euroopassa noin 3,9 miljoonaa käyttäjää.
• Kolumbia tuottaa 50 prosenttia maailman kokaiinista, Peru 33 ja Bolivia 17 prosenttia.
• Kokaiinia varten myydystä koka-lehdestä saa kaksinkertaisen hinnan perinteistä käyttöä varten myytyyn koka-lehteen verrattuna. Maissiin ja ananakseen nähden hinta on jo kolmikymmenkertainen.
• Katukyselyjen mukaan Perussa gramma kokaiinia maksaa paikallisille noin reilut 1–2 euroa. Ulkomaalaiset pulittavat noin 25 euroa grammalta.
• Suomessa gramma kokaiinia maksaa 100–150 euron väliltä.
•Kokaiinin katukaupan arvoksi on arvioitu jopa 35 miljardia dollaria.
•Ulkomailla kokaiinia jatketaan usein esimerkiksi kalkilla, amfetamiinilla tai puudutusaineella.
• USA:ssa kuolee vuosittain noin 3 500 ihmistä kokaiinin käytön seurauksiin.

Lähteet:
United Nations Office on Drugs and Crime 2007 World drug report
Hablan Los Diablos: Amazonía, coca y narcotráfico en el Perú
América Latina en Movimiento


Julkaistu Voima-lehdessä 7/2008.

Meksikossa hallitaan pelolla

Oaxacassa on ollut näennäisen rauhallista. Hallituksen joukot ovat saaneet painettua vastarinnan maan alle.


Turistit lipuvat pitkin Oaxacan katuja. Amerikkalaiset eläkeläiset lipittävät rauhassa capuccinojaan intiaanimummon myymä värikäs huivi harteillaan. Seinään on yöllä liisteröity juliste kadonneista, jota ei ole vielä ehditty poistaa. Meksikon hallitus haluaa antaa kuvan, etta Oaxacan levottomuudet ovat ohi ja sosiaalinen liike kukistettu.

Meksikon toiseksi köyhimmän osavaltion asukkaat ovat vaatineet perusoikeuksien tasapuolisempaa jakoa. Kukaan Oaxacan liikkeeseen vähäänkään osallistuva ei sano nimeään puhelimessa tai anna osoitettaan sähköisesti. Toukokuusta 2006 lähtien satoja on kadonnut, pidätetty ja kidutettu osavaltion poliisin otteissa.

Suurin osa pidätetyistä on joko sosiaalisten liikkeiden johtajia tai kommunikaation parissa työskennelleitä. Kyseessä on siis taistelu tiedosta ja tiedonlevityksestä.

Oaxacan Kansojen kokouksen, APPO:n, lakitoimistossa neljä asianajajaa näyttää kuvia poliittisista vangeista. Vieressä istuva vanhempi asianajaja osoittaa paperin ylänurkkaa. Siinä on kuva hänen vanhimmasta pojastaan, joka appolaisena on istunut vankilassa jo lähes vuoden päivät.

Oikealla istuva hiljainen nuorimies kertoo olleensa mukana radiotoiminnassa jakamassa informaatiota. Myös hänet pidätettiin ja pahoinpideltiin pahasti.

”Oaxacan alueella on tapahtunut paljon murhia, pahoinpitelyjä ja kidnappauksia, joiden takana ovat hallituksen puolisotilaalliset joukot”, edessä istuva asianajaja selittää vakavana. ”Tähän mennessä jo kolmekymmentä on kuollut kaksi vuotta kestäneessä yhteiskunnallisessa kriisissä.”

Oaxacan osavaltion katoamiset eivät kohdistu ainoastaan poliittisiin aktivisteihin. Luoteis-Oaxacassa lukuisat triquis-intiaanien kylät ovat sulkeneet alueitaan, koska poliisien jatkuva väkivalta on käynyt sietämättömäksi. Kylät eivät enää päästä alueilleen ulkopuolisia ilman hyväksyntää.

”Hallituksen taktiikkana on hajottaa alueen yhtenäisyyttä”, huomauttaa APPO:n asianajaja. "Hallituksen intresseissä ovat erityisesti uraani ja puuraaka-aine. Taloudellisen voiton tavoittelu on entistä aggressiivisempaa Meksikon uuden oikeistolaisen hallituksen vuoksi."

Viimeksi huhtikuussa puolisotilaalliset joukot surmasivat vain 16- ja 18-vuotiaat triquis-intiaanitytöt. Yhteisöradiotoimittajien oli tarkoitus toimia puheenjohtajina Oaxacan kylien oikeuksia käsittelevessä seminaarissa.

”Tutkimme vakavia ihmisoikeisloukkauksia", APPO:n asianajaja kertoo. "Haluaisimme taistella hallitushirviötämme vastaan, mutta olemme pahoissa taloudellisissa vaikeuksissa. Täällä kukaan ei auta. Toivoisimme, että joku taho Euroopasta voisi auttaa, jotta oikeus Oaxacassa toteutuisi."

Julkaistu Voima-lehdessä 7/2008

Jaa, ei, tyhjiä, poissa

On kolmas toukokuuta, vaalipäivää edeltävä aamu. Kodittomat intiaanit nukkuvat kylmällä maalla. Ohi jyrähtää uutuuttaan hohtavia maastureita, joiden ikkunoista lepattaa valkovihreitä lippuja. ”Autonomía sí”, lipuissa lukee. Itä-Bolivian Santa Cruzin kaupungin kaikki kaupat ovat suljettuja, kun vauras maakunta valmistautuu äänestämään autonomiasta.

Sanomalehtien myyjä René Gutierrez vilkuilee hermostuneesti ympärillensä. “Valkoiset eivät ole koskaan tehneet mitään meidän köyhien hyväksi. Nyt meillä on intiaanipresidentti, mutta rasistinen eliitti ei kestä tätä muutosta.” Hän aikoo äänestää ei.

Renéltä lehteä ostava ystävä ei aio äänestää lainkaan. “Täällä ei ole laillisia vaalitarkkailijoita. Olen varma, ettei ääntäni laskettaisi.” Ystävä poistuu paikalta kiireen vilkkaa.

Santa Cruz on Bolivian rikkain maakunta. Maakunnan poliittinen johto kannattaa autonomiaa, joka mahdollistaisi pesäeron presidentti Evo Moralesin sosialistiseen politiikkaan.

Autonomiakampanjan puhetilaisuudessa kaupungin keskusaukiolla pyörii vauraan näköistä sakkia. Barbia muistuttavat, tukkansa blondanneet naiset runsaine kultakoruineen istuvat miestensä vierellä.

Aukiolla pörräävien sosiaalidemokraattinuorten mukaan autonomiaa ajetaan siksi, että keskushallinto ei ymmärrä eri maakuntien erillistarpeita. Maakunta haluaa pitää verotulonsa itsellään eikä jakaa niitä köyhemmille alueille.

“Santa Cruzin maa on viljelyolosuhteiltaan täysin erilaista kuin Andien alueella”, Liliana selittää. ”On paljon parempi, että maa on keskittynyt muutamien käsiin, jotta siitä voidaan huolehtia paremmin. Jos kaikilla olisi pieni maatilkku, maa olisi pian ylikuormittunut liikaviljelystä ja kontrolloimattomasta käytöstä.”

Moralesin ajama uusi perustuslaki uudistaisi Bolivian maanomistussuhteet. Se vaikuttaisi eniten juuri autonomiaa havittelevilla alueilla. Lähes 80 prosenttia koko Bolivian mataloustuotannosta sekä runsaat öljy- ja kaasuvarat keskittyvät juuri Santa Cruzin alueelle. Lisäksi perustuslakimuutos nostaisi rikkaiden veroprosenttia ja kansallistaisi luonnonvaroja. Tuotoilla nostettaisiin minimipalkan ja sosiaaliturvan tasoa.

La Pazissa vasemmistolainen tutkija ja toimittaja Hugo Moldiz kertoo, että Santa Cruzin varakkaan eliitin autonomiakampanjaa on avokätisesti tuettu alueen poliittisten johtajien rahapussien lisäksi muun muassa Espanjan entisen pääministerin José María Aznarin säätiön sekä Yhdysvaltojen tekemillä lahjoituksilla.

“Evo Morales on intiaani, mutta ennen kaikkea hän on vallankumouksellinen”, tähdentää Hugo Moldiz silmät loistaen. “Seuraavat kuukaudet tulevat olemaan ratkaisevia Bolivian yhtenäisyyden kannalta. On suuri mahdollisuus, että uusi perustuslaki vielä voittaa.”

Vaalipäivänä, toukokuun neljäntenä, barbit ja heidän miehensä äänestävät omaisuutensa puolesta. Samaan aikaan Santa Cruzin laitamilla ja kaukaisissa kylissä poltetaan vaaliuurnia, kun intiaanit ja vuosisatoja köyhyydessä kurjistuneet maatyöläiset kieltäytyvät ottamasta osaa vaaleihin, joita he pitävät laittomina. Bolivian nykyinen perustuslaki ei tunnusta autonomian mahdollisuutta.

Äänestyksen jatkuessa poliisiautot suuntaavat pillit ulvoen muutaman korttelin päähän keskusaukiolta. Kiukkuinen ihmisjoukko on kerääntynyt mustan maasturin ympärille ja puhkoo parhaillaan sen renkaita. Auto on saapunut aktiivista vastarintaa tekevältä köyhältä Plan 3000 -alueelta.

Auto on tuomassa kaupunkiin kylistä löydettyjä kyllä-merkittyjä äänestyslippuja. Santa Cruzissa tämä käännetään välittömästi autonomian vastustajien yritykseksi antaa vaaleista vilpillinen kuva. Kyydissä olleet neljä ihmistä revitään lähes kappaleiksi, ennen kuin he sujahtavat paikallisen yleisen syyttäjän autoon turvaan.

”Evon lapset ulos”, väkijoukko huutaa. Auton ikkunat rikotaan ja tiilenmurikoita lentää poliisia päin. ”Tämä kaikki on hallituksen maksamaa valhetta”, vieressäni seisova nainen tuhahtaa.

Kun toimittajat ovat jo hajaantuneet, kadun toiselta puolelta kävelee nuori poika, jolla on musta muovipussi kädessä. Hän kumartuu ja ojentaa pussin auton etupenkille. Ohi kävelevä mies luulee poikaa Moralesin mas-puolueen kannattajaksi ja alkaa huutaa. Auton vierellä partioiva mies nostaa kuitenkin kätensä salamannopeasti ilmaan vaikenemisen merkiksi ja näin kaikki pääsee jatkumaan.

Aiemmin tyhjällä etupenkillä lepää nyt musta muovipussi, jonka sisältä pilkistää kaksi pulloa. Kiiluvasilmäiset vaalityöntekijät huomaavat ulkopuolisen kovin vakavan tarkkailijan, ja alkavat tuijottaa minua. ”Tuo vaalea on Evon tyttöjä”, eräs vetyperoksidiblondi tiuskaisee. On aika poistua alueelta.

Myöhemmin illalla Santa Cruzin paikallisuutisissa kerrotaan, että masilaisten autosta oli löytynyt Molotovin cocktaileja ja presidentin puoluenuorten väärentämiä äänestyslippuja.

Lopulta presidentti Morales julistaa vaalituloksen pätemättömäksi, koska yhteensä yli 50 prosenttia oli koko äänestystä vastaan. Maan virallisen tietotoimiston mukaan 39 prosenttia jätti äänestämättä, 14 prosenttia äänesti ei ja 2,4 prosenttia äänesti tyhjää.

Julkaistu Voima-lehdessä 6/2008

Kapinaliike käy mediataistelua

Meksikon köyhimmässä osavaltiossa Chiapasissa käydään poliittista sotaa tiedosta. Vuonna 1994 kansannousulla oikeustaistelunsa aloittaneet zapatisti-intiaanit ovat aiemmin onnistuneet saavuttamaan laajalti huomiota sähköisen median taitavalla käytöllä.
Zapatistien tiedotuksen ansiosta kansainväliset riippumattomat mediaverkostot ovat luoneet painetta Meksikon hallitusta kohtaan ja pakottaneet sen asettumaan neuvottelupöytään aseellisten hyökkäysten sijaan.
Konfliktin pitkäikäisyys on kuitenkin saanut kansainvälisen median herpaannuttamaan huomiotaan.
Viime aikoina Meksikon hallituksen suojeluksessa toimivien puolisotilaallisten joukkojen hyökkäykset alkuperäisväestöä vastaan ovat lisääntyneet. Tarve median huomiolle on entistä suurempi.

Tiedotustilaisuus huivein


Autonomisen Oventic-kylän portilla vartioivat huiveilla kasvonsa suojaavat zapatistit. Toimittajan passi viedään toimistoon nähtäväksi ennen kuin ovi aukeaa ulkopuoliselle. Miehet kyselevät tulijan alkuperää ja vierailun tarkoitusta. Zapatistien "hyvän hallinnon" toimistorakennuksessa kuusi zapatistihallinnon naista ja miestä odottavat selitystä haastattelupyynnölle.
Selostuksen jälkeen vierasta kehotetaan odottamaan rakennuksen ulkopuolella. Kaksi zapatistinaista pyytää kirjaamaan ylös viestintävälineen nimen sekä kaikki kysymykset. Kollektiivinen neuvottelu jatkuu suljetun oven takana. Kahden tunnin odotuksen jälkeen kutsu käy sisään ja kysymyksiin vastaaminen alkaa.
"Zapatistien autonomiset kylät ovat avoinna kaikille kulttuurivaihtoa haluaville ja jotta voimme kertoa tilanteestamme. On hyvin tärkeää, että kuuntelemme toisiamme väkivaltaisten hyökkäysten kasvaessa. Nyt on tullut aika nousta puolustautumaan, sillä haluamme demokratiaa ja oikeutta kaikille siskoille ja veljillemme", sanoo zapatistimies "hyvän hallinnon" toimistossa.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 4/2008

Zapatistien suljettu, avoin yhteisö

Meksikon zapatistisissit rakentavat muilta suljettua utopiaa, joka on köyhille avoin.

"Siskot ja veljet, tervetuloa zapatistien autonomiseen kylään. Täällä jaamme kaiken kaikkien kesken", julistaa Oventicin "tiedotuskomission" toimistossa istuva vanhempi mies kommandopipo päässään.
"Siitä on nyt neljä vuotta, kun aloimme muodostaa hyvän hallinnon keskuksia zapatistien alueille. Meillä ei ole minkäänlaista suhdetta Meksikon huonon hallinnon kanssa", kertoo Juliániksi itsensä esittelevä zapatisti.
Vieressä istuva Debora, lempeän mummon oloinen zapatistinainen, jatkaa keskustelua myös kasvonsa suojanneena. "Alueillamme nähdään nälkää ja köyhyyttä. Hallitus toteuttaa taloudellisia pyrkimyksiään seuduillamme kunnioittamatta intiaanien tarpeita."
Ennen zapatistien kansannousua 1994 Meksikon hallitus ei huomioinut intiaaneja.
"Emme aio enää odottaa viittäsataa vuotta, vaan haluamme muutoksen alkavan nyt", Debora kertoo.
Zapatistit käyttivät aseitaan kapinan 12 ensimmäisenä päivänä. Sen jälkeen tiedottaminen ja kansainvälinen yhteistyö ovat olleet Chiapasin naamioitujen sissien todellisia aseita.

Hallituksen väkivaltainen vastaus köyhyyteen

Zapatistit kertovat, että syksystä lähtien Meksikon hallituksen joukkojen hyökkäykset ovat lisääntyneet.
Kommandopipopäinen zapatistimies nojaa eteenpäin tiedotuskomission toimistossa ja jatkaa rauhallista puhettaan.
"Täällä kukaan ei taistele aineellisen hyödyn tai aseman tavoittelemiseksi. Taistelemme saavuttaaksemme maailman, jossa ei ole rajoja, eikä erilaisuuden syrjintää."
Zapatistit ovat onnistuneet kasvattamaan luottamusta Chiapasin köyhien alkuperäisasukkaiden keskuudessa. Auto-nomiset kylät kutsuvat omista kylistään häädettyjä asumaan alueilleen. "Tänne ovat tervetulleita kaikki vääryyttä kokeneet", sanovat zapatistit.

Osallistavaa demokratiaa

Zapatistien mukaan johtajuus autonomisissa kylissä muodostuu kaikista sen asukkaista. Säännöt muodostetaan kunkin alueen kyläkokouksissa, joihin naiset osallistuvat miesten lailla.
Vuonna 1994 alkaneen zapatistien kansannousun myötä sukupuolisyrjintä on vähentynyt. Tosin zapatistien joulukuisessa kokoontumisessa puhuneet naiset huomauttivat, että heidän poliittinen yhdenvertaisuutensa miesten kanssa on parantunut vasta hyvän hallinnon neuvostojen muodostamisen jälkeen.
Nyt hyvän hallinnon toimistossa istuu yhtä monta naista kuin miestäkin.

Koulutuksella tietoisuuteen

Jokaisessa zapatistikylässä on koulu. Yleensä lapset aloittavat koulun noin kuuden vuoden iässä, mutta monet ovat yhä aikuisina lukutaidottomia, joten koulun voi aloittaa koska tahansa.
Kouluissa käytetään opetuskielenä tzotzilia, toisin kuin muualla Meksikossa, jossa ei alkuperäiskansojen kielten opetusta ole yleensä lainkaan.
Zapatistimies pyörittelee kynää kädessään ja selostaa innostuneesti. "Zapatistien kouluissa opetetaan kulttuuria, kieltä ja historiaa intiaanien omasta näkökulmasta."
Intiaani-identiteetin arvostus onkin kasvanut. Zapatistikapina on myös kohonnut yhdeksi maailman tunnetuimmaksi alkuperäiskansojen liikkeeksi.
"Kyliemme määrä kasvaa jatkuvasti. Me tarjoamme palveluita ja koulutusta sekä parempia mahdollisuuksia kuin mitä intiaanit ovat koskaan aiemmin saaneet."

Meksikon zapatistit

Zapatistit ovat Meksikon hallituksen vastainen kapinaliike. Zapatistit ovat perustaneet oman yhteisönsä ja hallintonsa maan eteläosaan Chiapasiin.
Zapatistit ovat puolustaneet köyhän intiaaniväestön oikeuksia vuodesta 1994 lähtien, jolloin heillä oli lyhyt aseellinen konflikti Meksikon hallituksen joukkojen kanssa. Sen jälkeen zapatistit ovat ajaneet asiaansa rauhanomaisin keinoin. Meksikon hallitus pitää zapatistien hallintoa laittomana, mutta ei ole puuttunut siihen.
Viime aikoina julkisuudessa on kuitenkin pääasiassa ollut liikkeen johtohahmo, salaperäinen Subcomandante Marcos, joka haluaa nykyisin tulla kutsutuksi Edustaja Nollaksi.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 4/2008

Hiljaisuus syvenee

Meksikon eteläisessä Chiapasin osavaltiossa voi matkustaa tavallisena turistina ihaillen sabluunataiteen täyttämiä San Cristobalin koloniaalirakennuksia ja tutustua rauhallisen romanttiseen vallankumousilmapiiriin tietämättä mitään alueella syvenevästä poliittisesta kriisistä. Ja tätähän se hallitus haluaakin, ihmisten tietämättömyyttä. Zapatistit ovat haistaneet sodan merkit; vuoristossa ja sademetsien kätköissä löyhkää armeijan iskut.

San Cristobalin Fray Bartolomen ihmisoikeuskeskuksen tiedottaja Victor Hugo Lopez istastaa rauhallisesti alas kovasta kiireestä huolimatta, ja alkaa kertoa armeijan, puolisotilaallisten joukkojen ja poliisin aiheuttamista iskuista, pidätyksistä ja kadonneista henkilöistä. Viime kuukausina ahdistelun määrä alkuperäisvästön keskuudessa on kasvanut uhkaavasti.

"Vuonna 2007 väkivaltaisuudet kasvoivat monissa eri yhteisöissä ja iskut olivat erityisesti paramilitaarien tekemiä. Esimerkiksi marraskuussa Viejo Velascon yhteisöön tehdyssä iskussa kuoli 4 henkilöä, 4 katosi ja yli 60 kyläläistä pakotettiin jättämään kotinsa. Tapausta ei ole tutkittu valtion taholta, eikä sitä luultavasti tullakaan selvittämään. Kyseessä ei ollut Zapatistien autonominen kylä, vaan yksinkertaisesti nämä kyseiset intiaanit sattuivat asumaan Zona Selvan eli viidakon alueella."

Victor nousee ylös näyttääkseen Chiapasin alueen karttaa ja jatkaa, "vuonna 2007 kahteen viidakon alueen yhteisöön tehtiin iskut käyttäen helikoptereita. Armeijan ja poliisien suojeluksessa toimivat puolisotilaalliset joukot tuhosivat kylät ja niiden talot. Osa ihmisista ajettiin vuorille oman onnensa nojaan, toisaalta viime vuonna 16 häädettyä perhettä kuljetettiin kaupunkeihin sellaisiin taloihin, jotka ovat täysin asumiskelvottomia ja jätettiin sinne selviämään." Victor pyörittelee päätään huokaillen.
Julkisesesti hallitus on ilmoittanut haluavansa suojella sademetsää, mutta todellisuudessa kyseessä on puhtaasti taloudelliset kiinnostukset, Victor jatkaa istuutuen takaisin pöydän ääreen. Suojelu tarkoittaa käytännössä alueen kontrollointia, ihmisten tappamista ja häätämistä voimakeinoin. Rikkaan sademetsäalueen puut ovat kuumaa tavaraa puuteollisuudelle. Hallitus haluaa alueen hallintaansa, mutta tarkoituksena on kuitenkin jättää se yksityisten firmojen riistettäväksi.

Meksikon hallitus pitää kyläläisiä vaarana taloudellisille pyrkimyksilleen. Puolisotilaallisten joukkojen käyttö tarkoittaa matalan intensiteetin sodan epävirallista puolta, jolloin vastuuta ihmisoikeusrikkomuksista on hyvin vaikea langettaa kenellekään, saatikka saada henkilöitä oikeuteen tuomittavaksi. Meksikon hallitus ja Chiapasin alueellinen poliittinen valta antavat täyden tuen rikolliselle toiminnalle, kun eivät aloita tutkimuksia ja vaikenevat onelmien edessä.

Zapatistit nousevat puolustamaan

Toisin kuin Huono hallitus, joka on hylännyt häätämänsä ihmiset, Zapatistien San Manuelin alueen Hyvä hallinto La Junta de Buen Gobierno kutsuu kodeistaan ja kylistään häädettyjä asumaan autonomisiin kyliinsä, joissa on tilaa kaikille sorretuille ja kaltoin kohdeilluille. Myös Subcomandante Marcos on vastannut lisääntyneisiin häätöihin ilmoittamalla Zapatistien aikovan puolustautua - pakon edessä.

San Cristobalista matka lähimpään zapatistien autonomiseen-kylään kestää vajaan tunnin. Oventic on yksi viidestä keskeisestä zapatistikylien keskuksista eli Caracoleista, joihin jokaiseen kuuluu useita kymmeniä autonomisia kyliä. Portilla ovat vastassa huiveilla kasvonsa peittäneet mies- ja naiszapatistit. Passi pyydetään nähtäksi toimistoon, ja hetken kuluttua kutsutaan esiteltäväksi. Nimi, organisaatio, vierailun tarkoitus ja kuinka pitkään aikomus olla alueella. Tämän jälkeen kolmas, farkkuihin ja kauluspaitaan ja kommandopipoon pukeutunut compañero johdattaa Selityskomission toimistoon, La Comision de Explicaciones:iin. Pöydän takana istuu kaksi kommandopipoista zapatistia, jotka ottavat vieraan vastaan kuulemaan lyhyen selostuksen zapatistien historiasta.

Julioniksi ja Deboraksi itsensä esittelevät, selvästi vanhemmat henkilöt, alkavat kertoa vuorotellen zapatistien historiasta värikkäästi maalatussa puisessa toimistokopissa. Seinät ovat täynnä zapatistipiirustuksia, Emilio Zapatan tai Subcomandante Marcosin kuvia, sekä Zapatistisen Kansallisen Vapautuksen armeijan (EZLN:n) tunnuksia. Litanjanomaisen puheen välistä nappaan lauseen "vielä palaamme vuoteen 1994", joka todennäköisimmin viittaa 12 ensimmäisenä zapatistien kansannousun päivänä käytyyn aseelliseen taisteluun, "koska haluamme demokratiaa ja oikeutta kaikille".

Vuodesta 1994 lähtien jatkunut eteläisen Meksikon intiaanien vastarinta on julistanut toimivansa yhteistyössä kansalaisyhteiskunnan kanssa ja kehoittanut kaikkia maailman sorrettuja, miehiä, naisia, opiskelijoita, prekariaatteja, homoseksuaaleja liittymään taisteluun, jotta saavuttaisimme toisenlaisen maailman. Intiaaniyhteisöjen järjestäytyminen ja poliittinen aktiivisuus on liikaa oikeistolaiselle hallitukselle, joka pitää taloudellisesti rikkaalla alueella voimistuvia liikkeitä uhkana voitontavotteluun perustuvalle yritystoiminnalleen.

Sodan merkit horisontissa

Joulukuussa tuli kymmenen vuotta täyteen Meksikon armeijan ja poliisin suojeluksessa toimivien paramilitaarien massamurhasta Chiapasin Actealin kylässä. Aseellisessa iskussa surmansa sai 45 alkuperäisväestöön kuulunutta miestä, naista, vanhusta ja lasta, joista nuorin oli vain 11 kuukautta.

Samaan aikaan joulukuussa Chiapasin historiallisessa keskuksessa San Cristobalissa kokoontuneet intellektuellit ja aktivistit julistivat yhteen ääneen armeijan suunnittelevan uutta Actealia. Tilaisuudessa zapatistien puolesta puhuneen Subcomandante Marcosin mukaan sodan merkit horisontissa ovat selvät. “Me, jotka olemme olleet sodassa, osaamme tunnistaa lähestyvät valmistelut. Sodalla, niinkuin pelolla, on tuoksunsa, ja jo se löyhkää zapatisti-maillamme.”

“Tämä on viimeinen kerta kun, lähdemme tämän kaltaiseen toimintaan, vaikka itse kannattaisin mieluummin keskustelemista, seminaareja, pyöreitä pöytiä, konferensseja, sekä haastatteluita”, julistaa Marcos. Tapaamiseen osallistuneet intellektuellit vaativat hallitusta lopettamaan viimeaikaiset väkivaltaiset hyökkäykset, jotka ajavat kyliä puolustautumaan väkivaltaisin keinoin – vaihtoehdottomuuden nimissä.

Marcos jatkaa vakuuttamista, “yhdessä Zapatisti-yhteisöjen kanssa sitoudumme valvomaan viimeaikaisten tapahtumien kehitystä ja kutsumme kaikkia maailman oikeamielisiä naisia ja miehiä olemaan valppaina ja osoittamaan avoimesti solidaarisuuttaan Chiapasin alkuperäisväestön puolesta, niiden puolesta jotka ovat uudistaneet odotukset toisenlaisen maailman mahdollisuuksista”.

San Cristobalin tapaamiseen osallistunut Naomi Klein julistaa rauhan olevan antikapitalistita, ja näin taloudelliseen voittoon pyrkivän hallituksen haluavan luonnollisesti sotaa. Subcomandante Marcos yhtyi väitteeseen alleviivaten, että sodat luovat paremmat olosuhteet miljoonabisnesten solmimiselle.

Naomi Klein myös muistutti, että EZLN on onnistunut viemään vastarinnan viestiä pitkälle Meksikon rajojen ulkopuolelle, mutta alistamisen vastustaminen on kuitenkin rakennuttava omista voimistaan maailman eri paikoissa, jotta voimme yhdistyä. Marcosin mukaan “zapatistit haluaisivat jatkaa rauhanomaista siviilitoimintaansa, mutta sodan merkit ovat selvät."

Naomi Kleinin sanoin, "meidän on valmistauduttava shokkiin”.


Marcosin ja Naomi Kleinin sitaatit on lainattu vasemmistolaisen La Jornada –lehdessä 18. jouluuta 2007 julkaistusta artikkelista

Julkaistu Voima-lehdessä 2/2008

Lakkolounas

Savu tupruttaa ilmaan ja tulenliekit nuolevat metallipatojen kylkiä asfalttikadun puunuotioilla. Hiiltyneet tuhkahiutaleet leijuvat tiilikasojen välistä maata pitkin laiskan tuulen mukana. Verkka-asuun pukeutunut lippahattuinen nainen mättää pahvilautaselle ruokaa ja ojentaa höyryävää lounasta tovereilleen. Ihmismassan taustalla lepattavat punaiset järjestöliput ovat värjänneet Ayacuchon Plaza de Armasin keskusaukion tekemisen tantereeksi.

Andeilla on meneillään lakkoaalto; ihmiset ovat vihdoin uskaltaneet alkaa järjestäytyä pitkään jatkuneen sisällissodan luoman ahtaan ilmapiirin purkauduttua. Vanha koloniaaliaukio on täynnä maakunnan opettajia, jotka ovat saapuneet osoittamaan mieltä hallituksen yksipuolista politiikaa vastaan. Viikon ajan valtavat padat porisevat lounasaikaan ja täyttävät vuorten reunustaman aukion makeiden vihannesten ja savun tuoksulla.

"Olemme kyllästyneet väkivaltaan ja vallanpitäjien antamiin tyhjiin lupauksiin, nyt on aika vaatia oikeuksia meille unohdetuille”, julistaa aukiolla aterioiva Clemente Huaman Palomino ja heristää rasvaisia sormiaan ilmassa. Vieressä kanankoipea järsivän Juan Carlosin mielestä presidentti Alan Garcia ei halua pureutua sosiaalisten ongelmien ytimeen, vaan yrittää nyt vaimentaa lakkoilijat kovalla kädellä ja mediasodalla.

Kylmäksi sodaksi kutsutun kuuman lakkoaallon näkyvin osapuoli on Opetusalan ammattiliitto SUTEP. Hallituksen suunnitelmissa on uudistaa tutkintovaatimukset ja pakottaa opettajat ammattitaitoa mittaaviin testeihin. Massairtisanomisia ja korruption uhkaa pelkäävät opettajat ovat vastanneet viikkojen mittaisella lakolla. Kesä huipentuu massamielenosoitukseen Keski-Andien yhden köyhimmän maakunnan keskusaukiolla. Öisin sitkeät opettajat pötköttävät kylki kyljessä pahvipalojen päällä, värikkäät viltit kääröinä Andien hyytävää kylmyyttä vastaan.

Jo lähes viikon ajan aukiolla nukkuneet Valle de Río Apurímacin opettajat keskustelevat kiihkeästi ja lappaavat innolla tuoksuvaa riisimuhennosta suuhunsa. Muutamaa muovimukia kierrätetään solidaarisesti lakkotovereiden kesken. Juomaksi tarjoillaan perulaisten ylpeyttä, kuplivan keltaista, sokeriakin makeampaa Inca Kolaa. Lopuksi annetaan pala paperia sormien ja suun pyyhkimiseen, sekä varmistellaan yksitellen jokaiselta ruuan maistumista. "Bueno amigo!" raikaa aukiolla.


Lounas on pian ohi, jäsenet keräävät lautaset pois ja on kokouksen aika. Puhemiehet kerääntyvät rinkiin jäähtyneen padan ympärille ja alkavat kuuluttaa viimeisimmistä tiedotteista, sekä antavat ohjeita tulevien päivien tapahtumille. Taustalla alkaa soida kovaääninen rytmi, jolla juhlitaan lähestyvää Warien marssia. Limaan suuntautuvalla rauhanomaisella mielenosoituskulkueella on tarkoitus kiinnittää hallituksen huomio alueen sosiaalisiin erityistarpeisiin.

Kaksi reipasta teininuorta kiertää aukiolla keräten lahjoituksia lakkolounastajien matkaa varten. Koirat nuolevat pahvilautasten viimeisetkin tähteet. Viereisten banderollien nuotioilta nousee vielä savu.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2007

Lakkoaaltojen Peru

”Olet valehtelija kuin Alan Garcia!” huutaa perulainen pikkupoika leikkitoverilleen jalkapallokentällä. Hän jatkaa pallon potkimista samalla pyytäen, etteivät he pelaisi kuten maan presidentti.

Alan Garcian ensimmäinen presidenttivuosi kesän 2006 valinnan jälkeen päättyi sosiaaliseen kriisiin ja kiihkeään lakkoaaltoon ympäri Perun maakuntia. Vuosi sisältää yksityistämistä, talouden kasvua, tuloerojen syvenemistä sekä neuvotteluja Yhdysvaltojen kanssa solmittavasta vapaakauppasopimuksesta.

Mielenosoitukset hallituksen yksipuolista politiikkaa vastaan ovat jatkuneet kuukausia, mutta kylmäksi sodaksi kutsuttu kuuma lakkoaalto kiihtyi, kun Alan Garcia sääti heinäkuussa uuden lain. Koulujärjestelmän yksityistämiseen laajemmin liittyvä laki La Ley de la Carrera Magisterial pyrkii uudistamaan opettajien tutkintovaatimukset ja palkkajärjestelmän.

Lähes puolet perulaisista elää alle kahdella dollarilla päivässä; köyhän maatyöläisen kuukausipalkka on keskimääräisesti 65 dollaria kuukaudessa.

Perulaiset ovat huolissaan lastensa tulevaisuudesta, sillä uuden lain myötä koulutuksen hinnaksi saattaa muodostua jopa 30 dollaria kuukaudessa. Tavallisesti campesinojen perheessä on 4–5 lasta, joten uusi laki uhkaa jättää miljoonat lapset kouluttamatta.

Tuhannet opettajat pelkäävät myös massairtisanomisia. Vastuu koulutusjärjestelmästä on aiemmin kuulunut hallitukselle, mutta nyt sitä ollaan siirtämässä kunnille.
Alan Garcia on vastannut yhteiskunnalliseen liikehdintään kutsumalla mielenosoittajia kommunisteiksi, terroristeiksi ja syyttää vieraan ideologian omaavia taistelijoita yhteiskunnan ajamien uudistusten vihollisiksi.

Lisäksi Garcia sääti uudet lait hillitäkseen väkivaltaisuuksia. Toinen laista kieltää alueellisten johtajien osallistumisen mielenilmaisuuksiin. Toinen säädetyistä laeista puolestaan oikeuttaa poliisin ja armeijan käyttämän aseita, jos kyseessä on ilman viranomaisten lupaa järjestetty mielenosoitus.

Jos Alan Garcia ei onnistu jakamaan poliittista ja taloudellista kehitystä tasapuolisemmin, saattaa peli koventua, ja kylmäksi sodaksi kutsuttu kuuma lakkoaalto muuntua todelliseksi väkivallaksi.

Julkaistu voima-lehdessä 07/2007

Piiloon pyyhitty ongelma

Puiston keskitiellä pälättävät kovaan ääneen afrikkalaisperäiset mamat yllään punaisen pitsiset pikkuhousut ja kireät topit. Kookkain naisista seisoo tien varrella lantiotaan heiluttaen, samalla kun keskustelee kovaan ääneen vieressä istuville ystävilleen. Madridin keskusta-alueella, kuninkaan entisellä metsästysalueella - yhdessä Euroopan suurimmassa kaupunki puistossa Casa del Campossa maa on täynnä kondomeja. Alue on jo pitkään ollut kaupungin keskeisin maksullisen seksin tarjontakeskus.

Vielä kaksi vuotta sitten alueella kävellessäni puiston keskitie oli täynnä lähes alastomia naisia odottamassa asiakkaitaan, jauhaen hermostuneesti purkkaa suussaan. Puistotien varrella seisoo naisia Itä-Euroopasta, Afrikasta, sekä myös Latinalaisesta Amerikasta. Kireään trikooasuun pukeutunut kilpapyöräilijä kurvaa kovaa vauhtia mäen takaa, pysähtyy viehättävän afrikkalaisneidon luo ja pian he sukeltavat yhdessä pusikkoon. Maahan asti ulottuvan puun uumenista sujahtaa ulos itäeurooppalainen nainen väsyneen oloisena, samalla kun oksien takaa näkee hölkkäämässä olleen perheen isän pukevan takaisin vaatteitaan.

El País-lehden keväällä 2005 tekemän tutkimuksen mukaan puistossa työskenteli öin ja päivin joka hetki noin 200 naista. Osa heistä oli ihmiskaupan uhreja, osa puolestaan palkkansa itse tienaavia prostituoituja. Uhreista suurinta osaa pidetään lukkojen takana kunnes heidät kuljetetaan puistoon "työskentelemään". Puistossa ei näe miehiä tarkkailemassa alaisiaan, vaan prostituutiobisneksen varsin uutena osapuolena toimivat nyt myös naiset - usein entiset uhrit, jotka ylennyttyään saattavat toimia tarkkailemalla alaisiaan estääkseen mahdollisen pakenemisen. Orjuudessa elävien määrää on hyvin vaikea saada selville, kun he jatkuvasti elävät valvonnan alla.
Kaikki prostituoidut eivät ole ihmiskaupan uhreja, vaikka suuri enemmistö ihmiskaupan naispuolisista uhreista joutuukin prostituoiduiksi. Ihmiskauppa perustuu pakkoon ja hyväksikäyttöön. Ihmiskaupassa kyse voi olla prostituutiosta tai muusta seksuaalisesta hyväksikäytöstä, pakkotyöstä, orjuudesta, velkavankeudesta tai elinten siirrosta. Ihmiskaupasta selvinneiden todistusten mukaan rikollisjärjestöt hiljentävät uhrinsa väkivallalla, raiskaamalla, tai sitten uhkaamalla tappaa joko itse uhri tai sitten hänen perheensä. Naiset eivät saa päättää milloin he tekevät töitä, kuinka monta kertaa tai tuntia päivässä, kuukautisista tai muista seikoista puhumattakaan.
Ilta-auringon laskiessa, työpäivän päättymisen aikoihin kävelen pois puistoalueelta vislausten saattelemana. Vieressäni oleva autotie on yhtä pitkää loppumatonta jonoa. Jokaisen auton ikkunasta tuijottaa yksinäinen silmäpari, osa sormimerkeillä luokseen kutsuen. Kun kerron järkyttyneenä näkemästäni espanjalaisille miestutuilleni, he tuhahtavat ja sanovat katolisen maan miesten tarvitsevan seksipalveluita, sillä onhan heillä hyvin vaikeaa viedä tyttöystäviään koteihinsa.
Elokuussa kaksi vuotta jälkeenpäin kierrän puistossa uudelleen, mutta en näe prostituoituja kuin muutamalla alueella. Maa on edelleen täynnä kondomeja, tuoreen verisiä, juuri käytettyjä. Puiston kaksi poliisisetää seisoo keskellä autoteiden risteystä ympärilleen hajamielisesti vilkuillen. Poliisien mukaan tilanne on muuttunut kovasti viimeisen kahden vuoden aikana, sillä alueen vartiointia on nyt lisätty. Puistossa työskentelee enää noin 50 prostituoitua enimmäkseen yön pimeydessä, muutama kymmenkunta myös päivän valossa. Suurin osa prostituutiopalveluista, kuten myös ihmiskaupan uhreista, on viranomaisten valvonnan lisäännyttyä siirtynyt piiloon Madridin laita-alueille, talojen sisuksiin pois tavallisten ihmisten silmistä.

Sodan musta talous

Jugoslavian hajoaminen 1990-luvulla loi laajan rikollisuuden ja salakuljetuksen verkoston Balkanille, josta muodostui sodan päättymisen jälkeen ihmiskaupan portti Eurooppaan.

Suuret ihmisoikeusloukkaukset jatkuvat sodan loputtuakin. Keskeisiä syitä tähän ovat sotarikoksiin osallistuneiden valtava määrä, heidän syyttämättä jättäminen ja jopa sotarikollisten suoranainen suojeleminen. Suunnitelmallisia sotarikoksia toteuttaneet serbit ja kroaatit jakavat yhä Bosniaa muslimien kanssa. Vaikka entisiä sotarikollisia on asetettu syytteeseen ja tuomittukin, on heistä suuri osa vielä vapaana. Syytetyt ovat sodan virallisia toimijoita, kuten armeijan upseereita tai muita vastuuhenkilöitä. Syytelistoilta puuttuvat kokonaan puolisotilaalliset joukot tai muut rikolliset, jotka tekivät ison osan puhdistuksista ja muista laittomuuksista.

Lähes 900 Srebrenican joukkomurhaan osallistuneen Bosnian serbin arvellaan edelleen työskentelevän serbihallituksen, armeijan tai poliisin alaisuudessa. Serbiarmeijan puolella on ollut suuria ongelmia saada sotarikollisia vastuuseen, sillä sodanaikaisen valtio- ja armeijajohdon välillä oli hyvin tiivis yhteys. Lukuisten puolisotilaallisten joukkojen käyttö etnisissä puhdistuksissa oli pitkälti taktikoitua, sillä syyllisyyttä on ollut vaikea langettaa epävirallisille hallitusten suojelemille toimijoille.

YK:n julistaman Jugoslavian alueen ase- ja kauppasaarron aikana mafia, rikolliset, puolisotilaalliset joukot, poliisivoimat ja hallitukset toimivat Bosnia-Hertsegovinassa hyvin tiiviissä yhteistyössä keskenään sotimisen, salakuljetuksen, sotarikosten, etnisen puhdistuksen ja erilaisten ryöstelyjen osalla. Todellisuudessa kauppasaarto tuki serbejä ja kurjisti heikompia osapuolia. Bosnia-Hertsegovinalla ei ollut laisinkaan omaa alueellista puolustusjärjestelmää, mikä johti suurimittaiseen korruptioon ja mafiavaltion syntyyn. Tällöin ryhmien välille muodostuivat vahvat siteet.

Rauha merkitsi mafialle suurta tulonmenetystä. Taloudellinen kurjuus jatkui samalla, kun piti etsiä uusia toimeentulon keinoja raunioituneessa yhteiskunnassa. Rikollisverkostot olivat jo olemassa, jolloin monet siirtyivät aseiden, huumeiden ja ihmisten salakuljetukseen sekä tuottoisaan ihmiskauppaan ja prostituutiobisnekseen. Bosnia-Hertsegovinasta tuli Balkanin ihmiskaupan pääkohdemaa vuonna 1995 solmitun Daytonin rauhansopimuksen jälkeen.

Sota-aikana toimineiden rikollisten ja sodan jälkeisen ihmiskaupan välillä on selkeä yhteys. YK:n Sarajevon toimiston johtajan Madeleine Reesin mukaan Bosnia-Hertsegovinassa toimii noin 900 bordellia, joissa naiskaupan uhreja arvellaan olevan jatkuvasti noin 600–3000. Bordellit sijaitsevat samoissa kaupungeissa, jotka sodan aikana toimivat joko armeijan tukikohtina tai sotarikosten näyttämöinä.

Bosnian poliisit ovat mm. antaneet suojelusta bordellien pitäjille sekä vihjeitä tulevista ratsioista. Human Rights Watchin mukaan Bosnian poliisien korruptoituneisuus on tärkein syy siihen, miksi naiskauppa pääsi kasvamaan sodanjälkeisessä yhteiskunnassa niin laajaksi. Vuonna 1996 Bosniassa toimi 23 000 poliisia, joista puolet oli kotiutettu armeijasta poliisin työhön ilman minkäänlaista koulutusta. Poliisien palkat ovat pieniä ja monet hakevat sivutuloja tuottavasta prostituutiobisneksestä.

Etenkin työ- ja oleskeluluvista vastuussa olevat viranomaiset saavat naisten mukaan ilmaisia palveluita bordelleissa. Ihmisoikeusjärjestöjen suorittamien haastattelujen perusteella noin 70 prosenttia asiakkaista on paikallisia, lähinnä poliiseja, ja 30 prosenttia kansainvälisiä vieraita. Naiset eivät usein tiedä eroa poliisien tekemien virallisten ja epävirallisten vierailujen välillä, ja siksi avun hakeminen on todella vaikeaa. Poliisien tekemien ratsioiden yhteydessä naisia on pidätetty ja heitä on syytetty seksin myymisestä, väärien asiakirjojen hallussapidosta, laittomasta maahantulosta sekä työ- ja oleskelulupien puutteesta.

Sodan aikaisesta yhteiskunnasta tulee yleinen rikollisuuden kasvualusta laillisuuden ja yleisten normien rappeutuessa. Konfliktin päättymisen jälkeen on hyvin tärkeää saada aikaiseksi toimiva hallitus, toimintakykyinen poliisi- ja oikeusjärjestelmä, sekä kattava lainsäädäntö.

Ihmiskauppa on vielä varsin uusi ilmiö ja siihen liittyy pienemmät kiinnijäämisen riskit. Niin kauan kun eurooppalainen siirtolaisuuspolitiikka tiukentaa otettaan, kasvavat rikollisjärjestöjen mahdollisuudet ihmisten salakuljetukseen. Samalla yhä useampi joutuu ihmiskaupan uhriksi.

Julkaistu Voima-lehden välissä 09/2007 ilmestyneessä Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden Sota vs. Rauha -julkaisussa.

Kivisen kuoppainen matka pilvien halki

Bussi kiertelee ja kaartelee vuoren rinnettä pitkin kohti pilvien korkeuksia. Asfaltoimaton tie inkojen muinaisesta pääkaupaungista Cuzcosta Keski-Andien Ayacuchoon on yksi Perun vaarallisimmista, vain yksi bussiyhtiö ajaa tällä välillä. Kolmeentuhanteen metriin kohoava kapea ja hyvin kuoppainen hiekkatie vastaanajavine rekkoineen toden teolla nostattaa hien kasvoille. Ikkunasta avautuu maisema kilometrien päähän alas vuorten laaksoihin samalla kun täysi bussi keikkuu kuin laiva myrskyssä. Suljen silmäni ja yritän ajatella olevani muualla.

Viereeni istahtaa ystävällinen señor Juán, joka keskustelee mielellään vaalean gringan kanssa maansa politiikasta aamuauringon noustessa vuorten takaa. Señor Juán kertoo työskentelevänsä EU:n tukeman kehitysprojektin parissa Ayacuchon pohjoisosassa. Viidakkoaseman viisi työntekijää yrittävät auttaa kokaiininviljelijoitä löytämään vaihtoehtoisia viljelylajikkeita, jotta huumeen tuotto alueella vähenisi. Ayacucho on yksi Perun köyhimmistä maakunnista, sekä samalla maan suurimpia huumekeskuksia. 1980- ja 90-luvulla kauhua kylvänyt Sendero Luminoso toimii edelleen aktiivisena - vaikkakin hyvin pienenä ryhmänä nimenomaan kokaiinin tähden. Se on ainoa taho, joka suojelee viljelijöitä, jotka puolestaan maksavat senderoille toimintansa turvaamisesta.

Señor Juánin mukaan Andeilla ihmiset ovat hyvin perinneuskoisia, eikä vaihtoehtoisten kasvien hyödyllisyyden vakuuttaminen ole helppoa. Köyhät campesinot eivät saa valtiolta riittävästi tukea lannoitteisiin tai viljelyvälineisiin, joten he paiskivat pitkiä päiviä ankarissa olosuhteissa - käsin. Kokaiini vie nälän ja kylmyyden tunteen pois ja tämän vuoksi kokalehden imeskely on elintärkeää, jotta kova työ tulee tehtyä. Kemikaalien avullla valmistettavan kokapastan tuotto houkuttelee monia, sillä huumerahalla selviää vuosikausia. Kaikki muu on hyvin epävarmaa ja aina säästä riippuvaa. Monia Andeilla haastattelemiani campesinoja huolestuttaa erityisesti presidentti Alan Garcían hallituksen kaavailema vapaakauppasopimus Yhdysvaltojen kanssa, sillä miten perulainen maataloustuote tulisi pärjäämään miljoonittain tukia saaville yhdysvaltalaistuotteille?

Pysähdymme lounaalle ja Señor Juán huolehtii matkatoveristaan isällisen ystävällisesti. Matka jatkuu ja jälleen nousemme kohti pilviä. Bussi pysähtelee pienten kylien asemilla ja joka kerta pelkään rinkkani puolesta. Campesinojen bussissa ei kontrolloida kuka kiskoo kenen tavaroita bussin ruumasta ihmisvilinän keskellä. Voin vain toivoa parasta. Ylhäällä vuoren rinteellä bussimme pysähtelee mitä ihmeellisimmissä paikoissa, joissa ei uskoisi kenenkään asuvan. Kaikki maa on käytetty hyödyksi, jopa noustessamme yli kolmeentuhanteen kuohkeat vuorten rinteet ovat myllätty samalla kun bussi sukeltaa pilvien väliin. Pysähdymme ja kyytiin nousee campesinoja, työläismiehiä, leipiä ja mehujuomia myyviä naisia. Ihmiset seisovat täyden bussin käytävällä ja tuijottavat outoa matkaajaa. Intiaaninaisen värikkään kantoliinan uumenista tuijottaa pieni vauvan pää. Señor Juán kääntää ketsuaksi selostavan äidin olevan hyvin huolissaan lapsensa terveyden tähden. Hän matkaa kanssamme alas kohti seuraavan laakson sairaalaa kolmen lapsensa kanssa. Andeilla on kova pakkasaalto, eivätkä aliravitsemuksesta kärsivät tuhannet pienokaiset kestä öistä kylmyyttä.

Pimeän tultua tien kunto huononee, yritän nukkua ja unohtaa jatkuvan kuolemanvaaran läsnäolon. Bussi pysähtyy jälleen ja kyytiin nousee intiaanivanhus, hän hoipertelee ja istuu väkisin viereisen penkin kolmanneksi matkajaaksi. Humalaisen vanhuksen ketsuan kielinen soperteleva sananvääntö lipunmyyjän kanssa saa koko bussin nauramaan, kun intiaanipappa kieltäytyy maksamasta 50 centimon hintaista matkaansa. Lopulta vanhus vaatii nousta ulos bussista ja katoaa pilkkopimeään jättäen muut ihmettelemään selviämistään. Alkoholismi on yksi perulaisen yhteiskunnan suurimmista ongelmista, sillä äärettömän syvä köyhyys, hallituksen piittaamattomuus, sekä sodanjälkeinen trauma ovat kaikki yhä purkamatta.

Yhtäkkiä herään keskellä yötä, kun bussi heiluu raskaasti puolelta toiselle lähes kaatuen ja ihmiset huutavat kauhuissaan ajo-ohjeita kuskille. Selviämme ja matka jatkuu bussin keinuessa hitaasti eteenpäin kovasti paukkuen ja natisten. Perussa kaikki on hyvin pääkaupunki keskeistä; tiet Liman ja muiden kaupunkien välillä ovat päällystettyjä ja autot suhteellisen uusia vessoineen, ynnä muina palveluineen. Toista ovat Andien välisten kaupunkien ja kylien kuoppaisilla rinteillä köröttelevät vanhat rotiskot, joissa käydään pusikossa tarpeilla tuntikausia jatkuneen odotuksen jälkeen. Voikun joku kaukaisen Liman kongressiedustajista joskus eksyisi samalle hengenvaaralliselle bussimatkalle ja todella tuntisi miltä tuntuu elää epävarmuudessa ilman riittäviä palveluita, saatikka kaikille kuuluvia samoja oikeuksia.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 9/2007

http://www.kepa.fi/kumppani/arkisto/2007_9/5960

"Mitä ihmettä sä täällä teet?"

”Miks ihmeessä sä oot tänne tullu, kun me vaan halutaan pois täältä?” kuuluu lähes jokaisen serbialaisen nuoren suusta, kun he näkevät ulkomaalaisen. Ihmiset ovat hyvin vastaanottavia ja kiinnostuneita, vaikkakin kovin ihmetteleviä. Vanhat mummotkin tulevat kaduilla sanomaan kädestä pitäen ”tervetuloa” ja kutsuvat kylään. Jokaisen bussimatkani aikana joko serbi, kosovon albaani tai bosniakki nainen tarjoaa ruokaa ja ylenpalttista ystävällisyyttään kielimuurista huolimatta. Miten tällaisen lämmön keskellä on voinut vallita niin syvää vihaa – vain ihan vähän aikaa sitten?



Nuoret belgradilaiset alkavat keskustelemaan nykytilanteesta joko hyvin kiihkeästi tai täysin vastahakoisesti. Joka tapauksessa he kuitenkin turhautuvat pian ja sanovat etteivät välitä enää politiikasta, koska se masentaa liikaa. Puhuessamme sitten menneestä, nykyhetkestä tai tulevaisuudesta serbinuoret aloittavat aina ottomaaneille vuonna 1383 hävitystä Kosovo Poljen taistelusta. Sitä ennen serbikuninkaat olivat suuria ja he hallitsivat Kosovon alueella.

Taistelun jälkeen serbiasutus väheni, jolloin alueelle alkoi asettua albanialaisia. Serbien paluumuutosta huolimatta Kosovon albaaneista kasvoi vuosisatojen kuluessa enemmistö. Serbialaisen nationalismin mukaan Kosovo kuuluu heille, koska heidän ortodoksiset luostarit ja koko kulttuuriperintö lepää siellä. Serbit tuntuvat olevan hukassa oman identiteettinsä kanssa, koska tulevaisuus näyttää valtion supistumiselta Eräs pohjoisserbialainen nuori nainen vertaa tilannetta Suomeen: ”Ajattele jos suomenruotsalaiset alkaisivat nyt vaatia omaa rannikkovaltiota Länsi-Suomeen?"

Meidän länsieurooppalaisten mielikuva entisestä Jugoslaviasta on hyvin väkivalta- ja sotapainotteinen. Yhtälailla Kosovo on Balkanin oma sisäinen harhakuva. Kertoessani aikeistani matkustaa Kosovon pääkaupunkiin Prishtinaan kaikki tapaamani jugoslaavit tuhahtavat, ovat hetken hiljaa ja kutsuvat hulluksi. Kroatialaiset varoittelevat avoimesta konfliktista tai tulevasta sodasta, koska serbit nyt vain ovat sellaisia. Serbialaiset taas kutsuvat Kosovon albaaneja terroristeiksi, aluetta todella vaaralliseksi ja täysin kehittymättömäksi. En kuitenkaan halua uskoa muita – median ja propagandan sumentamia neuvonantajiani, vaan suuntaan kohti etelää.

Lähestyessäni Kosovon rajaa serbiliput liehuvat yhä tiheämmin, sama toistuu Kosovon puolella, kun Kosovon kotkat ja punamusta lippu valtaa maiseman. Vielä matkalla eräs ulkomaalaisnainen yrittää pelotella Prishtinan vaarallisista kujista. Vedän syvään henkeä ja nousen rohkeasti ulos bussista täysin rauhalliseen punatiilikaupunkiin.

Kosovolaiset eivät olekaan uskomusten mukaisia murhanhimoisia terroristeja, vaan vihaan ja väkivaltaan totaalisesti kyllästyneitä tavallisia ihmisiä. Kadulla tapaamani entinen Kosovon vapautusarmeijan sotilas Skajram ja hänen isoveljensä Skender ovat tyytyväisiä elämäänsä ja positiivisen varmoja itsenäisyydestä. He eivät puhu yhtä paljon ulospääsystä, kuin Belgradissa tapaamani serbinuoret. Prishtinan yliopistossa lääkäriksi opiskelevan Shpëtimin mukaan alueen kehittymisen ongelmana on serbialaisten lietsoma pelko Kosovon albaaneja kohtaan, sillä pelko muuntuu nopeasti vihaksi. Tämä on myös se syy, millä Serbian Radikaalipuolue jatkaa vallassa oloaan. Shpëtimin mukaan kosovolaiset unohtaisivat jo mielellään menneisyyden, sillä tulevaisuus lupailee heille itsenäisyyttä.

Sarajevon yliopiston Ihmisoikeuskeskuksessa työskentelevä Miroslav korostaa olevansa sarajevolainen serbitaustastaan huolimatta. ”Ihmiset ovat kyllästyneitä etniseen luokitteluun, jota media ja nationalistipuolueet korostavat lähes päivittäin. Sodassa alkunsa saanut järjestäytyneen rikollisuuden ja politiikan yhteys on edelleen voimissaan. Sodan aikana ei ollut eroa poliisin, armeijan tai puolisotilaallisten joukkojen välillä. Hallitustason edustajia on ollut syytettyinä oikeudessa myös sodan jälkeisistä rikoksista. Ne voimat jotka ovat vastuussa sotarikoksista, ovat yhä poliittisessa vallassa tai muissa virallisissa tehtävissä.” Miroslavin mukaan yhteiskunta on sairas ja tarvitsisi hoitoa. Balkanin ainut toivo on lapset, mutta kuka opettaisi heille, ettei enää tarvitse vihata eikä pelätä?

Sarajevolaiset opiskelijatytöt Andjela ja Sabrina eivät juurikaan halua puhua sodasta, sillä he haluaisivat sulkea koko asian mielestään. He ovat olleet koko ikänsä sekä muslimien että kroaattien kavereita, kunnes sota liitti heidän isänsä serbiarmeijaan ja eristi perheet serbipuolelle. Andjela ei halua ajatella ihmisten eri taustoja, vaan kertoo taas omaavansa kaikenlaisia ystäviä, vaikka vanhemmat eivät vieläkään halua kuulla tyttärensä muslimi- tai kroaattikavereista. Andjela pitää itseään suvun mustana lampaana, samalla kun työskentelee vapaaehtoisena Sarajevon ihmisoikeuskeskuksella.


Sarajevosta Srebrenicaan matkaavassa bussissa istuu hyvin ystävällinen Adisa. Hän on poikansa kanssa ainut, joka puhuu englantia bussissa ja kertoo mielellään elämästään nykyisessä kotikaupungissaan Houstonissa. Sodan aikana Adisan perhe pakeni Sarajevoon ja jäi piirityksen keskelle. Paljon sukua jäi itäiseen Bosniaan. Hänen miehensä isä tunnistettiin juuri ja aiotaan pian haudata Srebrenican joukkomurhan hautausmaalle. Adisan veli, veljenpoika ja setä odottavat vielä löytämistään.

Srebrenican ympäristössä todella näkee, missä on seisonut sotilaita ja minne aseet suuntasivat. Luotien ja noen mustaamien talojen pikkukaupungissa asuu enimmäkseen vanhempia ihmisiä. Vanha joukkomurhan akkutehdas toimii nyt kaupungin nähtävyytenä. Tehtaan pihalla nuori nainen kääntyilee hermostuneesti, hän kävelee nopeasti alueen läpi samalla, kun muu perhe odottaa autossa, kunnes he kaahaavat äkkiä pois. Hän oli täällä äitinsä kanssa kuusi-vuotiaana kymmenentuhannen muun muslimin kanssa; naiset ja lapset kuljetettiin pois ja miehet ”katosivat”. Tytön isoisä on myös juuri tunnistettu.

Adisan mukaan kaupungin serbit ja muutamat muslimit asuvat nyt yhdessä, tervehtivät toisiaan ja pystyvät myös puhumaan menneestä. Pelko on kuitenkin vahvasti läsnä ja on todella vaikeaa saada luottamus takaisin. Kehitystä kyllä tapahtuu, mutta menneisyys leijuu kaupungin yllä painostavasti.

Kaikkien tapaamieni jugoslavialaisten nuorten suurin toive on, että heillä olisi samat mahdollisuudet elämään kuin muillakin länsieurooppalaisilla. Eniten koettu huoli on, miten saada nationalistit pois vallasta ja rajat aukeamaan mahdollisimman pian. Serbejä vaivaa edelleen vahva itsesuojeluvaisto suhteessa totuuteen. Ehkä on kuitenkin kaikista vaikeinta antaa anteeksi itselleen ja kantaa synkkää syyllisyyden taakkaa? Eniten ilahduin kosovolaisnuorissa kehittyvästä optimistisuudesta, kun he pystyivät puhumaan sekä omasta että serbien näkökulmasta. He ymmärsivät, etteivät suinkaan kaikki armeijan sotilaat halunneet osallistua joukkomurhiin, vaan osa pakotettiin henkensä uhalla. Samoin Bosniassa ymmärrettiin, kuinka moni menetti moraalinsa hulluuden ja pakon keskellä.

Kesäkuussa 2006 pidettiin mm. Kroatian Helsinki Committee for Human Rights:n järjestämä kuudes ihmisoikeuskoulu balkanilaisille eri alojen opiskelijoille. Suunnitelmissa on kouluttaa vuosittain joukko nuoria - tulevaisuuden päättäjiä ottamaan huomioon ihmisoikeudellisia kysymyksiä ja samalla murtaa hiljalleen kulttuurisia ja etnisiä muureja niin serbien, bosniakkien, kosovolaisten, kroatialaisten, sloveenien, makedonialaisten kuin montenegrolaisten väliltä. Koulutukseen osallistuneet belgradilainen Boyana ja sarajevolainen Andjela kertovat olevansa hyvin innoissaan tämän suuntaisesta kehityksestä. Heissä todella näkee vahvaa uskoa sekä itseensä, tulevaan että kaikille kuuluvaan ihmisarvoiseen elämään.



Osa jutusta julkaistu Kulttuurivihkot-lehdessä 2/2007