Jaa, ei, tyhjiä, poissa

On kolmas toukokuuta, vaalipäivää edeltävä aamu. Kodittomat intiaanit nukkuvat kylmällä maalla. Ohi jyrähtää uutuuttaan hohtavia maastureita, joiden ikkunoista lepattaa valkovihreitä lippuja. ”Autonomía sí”, lipuissa lukee. Itä-Bolivian Santa Cruzin kaupungin kaikki kaupat ovat suljettuja, kun vauras maakunta valmistautuu äänestämään autonomiasta.

Sanomalehtien myyjä René Gutierrez vilkuilee hermostuneesti ympärillensä. “Valkoiset eivät ole koskaan tehneet mitään meidän köyhien hyväksi. Nyt meillä on intiaanipresidentti, mutta rasistinen eliitti ei kestä tätä muutosta.” Hän aikoo äänestää ei.

Renéltä lehteä ostava ystävä ei aio äänestää lainkaan. “Täällä ei ole laillisia vaalitarkkailijoita. Olen varma, ettei ääntäni laskettaisi.” Ystävä poistuu paikalta kiireen vilkkaa.

Santa Cruz on Bolivian rikkain maakunta. Maakunnan poliittinen johto kannattaa autonomiaa, joka mahdollistaisi pesäeron presidentti Evo Moralesin sosialistiseen politiikkaan.

Autonomiakampanjan puhetilaisuudessa kaupungin keskusaukiolla pyörii vauraan näköistä sakkia. Barbia muistuttavat, tukkansa blondanneet naiset runsaine kultakoruineen istuvat miestensä vierellä.

Aukiolla pörräävien sosiaalidemokraattinuorten mukaan autonomiaa ajetaan siksi, että keskushallinto ei ymmärrä eri maakuntien erillistarpeita. Maakunta haluaa pitää verotulonsa itsellään eikä jakaa niitä köyhemmille alueille.

“Santa Cruzin maa on viljelyolosuhteiltaan täysin erilaista kuin Andien alueella”, Liliana selittää. ”On paljon parempi, että maa on keskittynyt muutamien käsiin, jotta siitä voidaan huolehtia paremmin. Jos kaikilla olisi pieni maatilkku, maa olisi pian ylikuormittunut liikaviljelystä ja kontrolloimattomasta käytöstä.”

Moralesin ajama uusi perustuslaki uudistaisi Bolivian maanomistussuhteet. Se vaikuttaisi eniten juuri autonomiaa havittelevilla alueilla. Lähes 80 prosenttia koko Bolivian mataloustuotannosta sekä runsaat öljy- ja kaasuvarat keskittyvät juuri Santa Cruzin alueelle. Lisäksi perustuslakimuutos nostaisi rikkaiden veroprosenttia ja kansallistaisi luonnonvaroja. Tuotoilla nostettaisiin minimipalkan ja sosiaaliturvan tasoa.

La Pazissa vasemmistolainen tutkija ja toimittaja Hugo Moldiz kertoo, että Santa Cruzin varakkaan eliitin autonomiakampanjaa on avokätisesti tuettu alueen poliittisten johtajien rahapussien lisäksi muun muassa Espanjan entisen pääministerin José María Aznarin säätiön sekä Yhdysvaltojen tekemillä lahjoituksilla.

“Evo Morales on intiaani, mutta ennen kaikkea hän on vallankumouksellinen”, tähdentää Hugo Moldiz silmät loistaen. “Seuraavat kuukaudet tulevat olemaan ratkaisevia Bolivian yhtenäisyyden kannalta. On suuri mahdollisuus, että uusi perustuslaki vielä voittaa.”

Vaalipäivänä, toukokuun neljäntenä, barbit ja heidän miehensä äänestävät omaisuutensa puolesta. Samaan aikaan Santa Cruzin laitamilla ja kaukaisissa kylissä poltetaan vaaliuurnia, kun intiaanit ja vuosisatoja köyhyydessä kurjistuneet maatyöläiset kieltäytyvät ottamasta osaa vaaleihin, joita he pitävät laittomina. Bolivian nykyinen perustuslaki ei tunnusta autonomian mahdollisuutta.

Äänestyksen jatkuessa poliisiautot suuntaavat pillit ulvoen muutaman korttelin päähän keskusaukiolta. Kiukkuinen ihmisjoukko on kerääntynyt mustan maasturin ympärille ja puhkoo parhaillaan sen renkaita. Auto on saapunut aktiivista vastarintaa tekevältä köyhältä Plan 3000 -alueelta.

Auto on tuomassa kaupunkiin kylistä löydettyjä kyllä-merkittyjä äänestyslippuja. Santa Cruzissa tämä käännetään välittömästi autonomian vastustajien yritykseksi antaa vaaleista vilpillinen kuva. Kyydissä olleet neljä ihmistä revitään lähes kappaleiksi, ennen kuin he sujahtavat paikallisen yleisen syyttäjän autoon turvaan.

”Evon lapset ulos”, väkijoukko huutaa. Auton ikkunat rikotaan ja tiilenmurikoita lentää poliisia päin. ”Tämä kaikki on hallituksen maksamaa valhetta”, vieressäni seisova nainen tuhahtaa.

Kun toimittajat ovat jo hajaantuneet, kadun toiselta puolelta kävelee nuori poika, jolla on musta muovipussi kädessä. Hän kumartuu ja ojentaa pussin auton etupenkille. Ohi kävelevä mies luulee poikaa Moralesin mas-puolueen kannattajaksi ja alkaa huutaa. Auton vierellä partioiva mies nostaa kuitenkin kätensä salamannopeasti ilmaan vaikenemisen merkiksi ja näin kaikki pääsee jatkumaan.

Aiemmin tyhjällä etupenkillä lepää nyt musta muovipussi, jonka sisältä pilkistää kaksi pulloa. Kiiluvasilmäiset vaalityöntekijät huomaavat ulkopuolisen kovin vakavan tarkkailijan, ja alkavat tuijottaa minua. ”Tuo vaalea on Evon tyttöjä”, eräs vetyperoksidiblondi tiuskaisee. On aika poistua alueelta.

Myöhemmin illalla Santa Cruzin paikallisuutisissa kerrotaan, että masilaisten autosta oli löytynyt Molotovin cocktaileja ja presidentin puoluenuorten väärentämiä äänestyslippuja.

Lopulta presidentti Morales julistaa vaalituloksen pätemättömäksi, koska yhteensä yli 50 prosenttia oli koko äänestystä vastaan. Maan virallisen tietotoimiston mukaan 39 prosenttia jätti äänestämättä, 14 prosenttia äänesti ei ja 2,4 prosenttia äänesti tyhjää.

Julkaistu Voima-lehdessä 6/2008

Kapinaliike käy mediataistelua

Meksikon köyhimmässä osavaltiossa Chiapasissa käydään poliittista sotaa tiedosta. Vuonna 1994 kansannousulla oikeustaistelunsa aloittaneet zapatisti-intiaanit ovat aiemmin onnistuneet saavuttamaan laajalti huomiota sähköisen median taitavalla käytöllä.
Zapatistien tiedotuksen ansiosta kansainväliset riippumattomat mediaverkostot ovat luoneet painetta Meksikon hallitusta kohtaan ja pakottaneet sen asettumaan neuvottelupöytään aseellisten hyökkäysten sijaan.
Konfliktin pitkäikäisyys on kuitenkin saanut kansainvälisen median herpaannuttamaan huomiotaan.
Viime aikoina Meksikon hallituksen suojeluksessa toimivien puolisotilaallisten joukkojen hyökkäykset alkuperäisväestöä vastaan ovat lisääntyneet. Tarve median huomiolle on entistä suurempi.

Tiedotustilaisuus huivein


Autonomisen Oventic-kylän portilla vartioivat huiveilla kasvonsa suojaavat zapatistit. Toimittajan passi viedään toimistoon nähtäväksi ennen kuin ovi aukeaa ulkopuoliselle. Miehet kyselevät tulijan alkuperää ja vierailun tarkoitusta. Zapatistien "hyvän hallinnon" toimistorakennuksessa kuusi zapatistihallinnon naista ja miestä odottavat selitystä haastattelupyynnölle.
Selostuksen jälkeen vierasta kehotetaan odottamaan rakennuksen ulkopuolella. Kaksi zapatistinaista pyytää kirjaamaan ylös viestintävälineen nimen sekä kaikki kysymykset. Kollektiivinen neuvottelu jatkuu suljetun oven takana. Kahden tunnin odotuksen jälkeen kutsu käy sisään ja kysymyksiin vastaaminen alkaa.
"Zapatistien autonomiset kylät ovat avoinna kaikille kulttuurivaihtoa haluaville ja jotta voimme kertoa tilanteestamme. On hyvin tärkeää, että kuuntelemme toisiamme väkivaltaisten hyökkäysten kasvaessa. Nyt on tullut aika nousta puolustautumaan, sillä haluamme demokratiaa ja oikeutta kaikille siskoille ja veljillemme", sanoo zapatistimies "hyvän hallinnon" toimistossa.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 4/2008

Zapatistien suljettu, avoin yhteisö

Meksikon zapatistisissit rakentavat muilta suljettua utopiaa, joka on köyhille avoin.

"Siskot ja veljet, tervetuloa zapatistien autonomiseen kylään. Täällä jaamme kaiken kaikkien kesken", julistaa Oventicin "tiedotuskomission" toimistossa istuva vanhempi mies kommandopipo päässään.
"Siitä on nyt neljä vuotta, kun aloimme muodostaa hyvän hallinnon keskuksia zapatistien alueille. Meillä ei ole minkäänlaista suhdetta Meksikon huonon hallinnon kanssa", kertoo Juliániksi itsensä esittelevä zapatisti.
Vieressä istuva Debora, lempeän mummon oloinen zapatistinainen, jatkaa keskustelua myös kasvonsa suojanneena. "Alueillamme nähdään nälkää ja köyhyyttä. Hallitus toteuttaa taloudellisia pyrkimyksiään seuduillamme kunnioittamatta intiaanien tarpeita."
Ennen zapatistien kansannousua 1994 Meksikon hallitus ei huomioinut intiaaneja.
"Emme aio enää odottaa viittäsataa vuotta, vaan haluamme muutoksen alkavan nyt", Debora kertoo.
Zapatistit käyttivät aseitaan kapinan 12 ensimmäisenä päivänä. Sen jälkeen tiedottaminen ja kansainvälinen yhteistyö ovat olleet Chiapasin naamioitujen sissien todellisia aseita.

Hallituksen väkivaltainen vastaus köyhyyteen

Zapatistit kertovat, että syksystä lähtien Meksikon hallituksen joukkojen hyökkäykset ovat lisääntyneet.
Kommandopipopäinen zapatistimies nojaa eteenpäin tiedotuskomission toimistossa ja jatkaa rauhallista puhettaan.
"Täällä kukaan ei taistele aineellisen hyödyn tai aseman tavoittelemiseksi. Taistelemme saavuttaaksemme maailman, jossa ei ole rajoja, eikä erilaisuuden syrjintää."
Zapatistit ovat onnistuneet kasvattamaan luottamusta Chiapasin köyhien alkuperäisasukkaiden keskuudessa. Auto-nomiset kylät kutsuvat omista kylistään häädettyjä asumaan alueilleen. "Tänne ovat tervetulleita kaikki vääryyttä kokeneet", sanovat zapatistit.

Osallistavaa demokratiaa

Zapatistien mukaan johtajuus autonomisissa kylissä muodostuu kaikista sen asukkaista. Säännöt muodostetaan kunkin alueen kyläkokouksissa, joihin naiset osallistuvat miesten lailla.
Vuonna 1994 alkaneen zapatistien kansannousun myötä sukupuolisyrjintä on vähentynyt. Tosin zapatistien joulukuisessa kokoontumisessa puhuneet naiset huomauttivat, että heidän poliittinen yhdenvertaisuutensa miesten kanssa on parantunut vasta hyvän hallinnon neuvostojen muodostamisen jälkeen.
Nyt hyvän hallinnon toimistossa istuu yhtä monta naista kuin miestäkin.

Koulutuksella tietoisuuteen

Jokaisessa zapatistikylässä on koulu. Yleensä lapset aloittavat koulun noin kuuden vuoden iässä, mutta monet ovat yhä aikuisina lukutaidottomia, joten koulun voi aloittaa koska tahansa.
Kouluissa käytetään opetuskielenä tzotzilia, toisin kuin muualla Meksikossa, jossa ei alkuperäiskansojen kielten opetusta ole yleensä lainkaan.
Zapatistimies pyörittelee kynää kädessään ja selostaa innostuneesti. "Zapatistien kouluissa opetetaan kulttuuria, kieltä ja historiaa intiaanien omasta näkökulmasta."
Intiaani-identiteetin arvostus onkin kasvanut. Zapatistikapina on myös kohonnut yhdeksi maailman tunnetuimmaksi alkuperäiskansojen liikkeeksi.
"Kyliemme määrä kasvaa jatkuvasti. Me tarjoamme palveluita ja koulutusta sekä parempia mahdollisuuksia kuin mitä intiaanit ovat koskaan aiemmin saaneet."

Meksikon zapatistit

Zapatistit ovat Meksikon hallituksen vastainen kapinaliike. Zapatistit ovat perustaneet oman yhteisönsä ja hallintonsa maan eteläosaan Chiapasiin.
Zapatistit ovat puolustaneet köyhän intiaaniväestön oikeuksia vuodesta 1994 lähtien, jolloin heillä oli lyhyt aseellinen konflikti Meksikon hallituksen joukkojen kanssa. Sen jälkeen zapatistit ovat ajaneet asiaansa rauhanomaisin keinoin. Meksikon hallitus pitää zapatistien hallintoa laittomana, mutta ei ole puuttunut siihen.
Viime aikoina julkisuudessa on kuitenkin pääasiassa ollut liikkeen johtohahmo, salaperäinen Subcomandante Marcos, joka haluaa nykyisin tulla kutsutuksi Edustaja Nollaksi.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 4/2008

Hiljaisuudessa syvenee repressio

Meksikon eteläisessä Chiapasin osavaltiossa voi matkustaa tavallisena turistina ihaillen sabluunataiteen täyttämiä San Cristobalin koloniaalirakennuksia ja tutustua rauhallisen romanttiseen vallankumousilmapiiriin tietämättä mitään alueella syvenevästä poliittisesta kriisistä. Ja tätähän se hallitus haluaakin, ihmisten tietämättömyyttä. Zapatistit ovat haistaneet sodan merkit; vuoristossa ja sademetsien kätköissä löyhkää armeijan iskut.

San Cristobalin Fray Bartolomen ihmisoikeuskeskuksen tiedottaja Victor Hugo Lopez istastaa rauhallisesti alas kovasta kiireestä huolimatta, ja alkaa kertoa armeijan, puolisotilaallisten joukkojen ja poliisin aiheuttamista iskuista, pidätyksistä ja kadonneista henkilöistä. Viime kuukausina ahdistelun määrä alkuperäisvästön keskuudessa on kasvanut uhkaavasti.

"Vuonna 2007 väkivaltaisuudet kasvoivat monissa eri yhteisöissä ja iskut olivat erityisesti paramilitaarien tekemiä. Esimerkiksi marraskuussa Viejo Velascon yhteisöön tehdyssä iskussa kuoli 4 henkilöä, 4 katosi ja yli 60 kyläläistä pakotettiin jättämään kotinsa. Tapausta ei ole tutkittu valtion taholta, eikä sitä luultavasti tullakaan selvittämään. Kyseessä ei ollut Zapatistien autonominen kylä, vaan yksinkertaisesti nämä kyseiset intiaanit sattuivat asumaan Zona Selvan eli viidakon alueella."

Victor nousee ylös näyttääkseen Chiapasin alueen karttaa ja jatkaa, "vuonna 2007 kahteen viidakon alueen yhteisöön tehtiin iskut käyttäen helikoptereita. Armeijan ja poliisien suojeluksessa toimivat puolisotilaalliset joukot tuhosivat kylät ja niiden talot. Osa ihmisista ajettiin vuorille oman onnensa nojaan, toisaalta viime vuonna 16 häädettyä perhettä kuljetettiin kaupunkeihin sellaisiin taloihin, jotka ovat täysin asumiskelvottomia ja jätettiin sinne selviämään." Victor pyörittelee päätään huokaillen.
Julkisesesti hallitus on ilmoittanut haluavansa suojella sademetsää, mutta todellisuudessa kyseessä on puhtaasti taloudelliset kiinnostukset, Victor jatkaa istuutuen takaisin pöydän ääreen. Suojelu tarkoittaa käytännössä alueen kontrollointia, ihmisten tappamista ja häätämistä voimakeinoin. Rikkaan sademetsäalueen puut ovat kuumaa tavaraa puuteollisuudelle. Hallitus haluaa alueen hallintaansa, mutta tarkoituksena on kuitenkin jättää se yksityisten firmojen riistettäväksi.

Meksikon hallitus pitää kyläläisiä vaarana taloudellisille pyrkimyksilleen. Puolisotilaallisten joukkojen käyttö tarkoittaa matalan intensiteetin sodan epävirallista puolta, jolloin vastuuta ihmisoikeusrikkomuksista on hyvin vaikea langettaa kenellekään, saatikka saada henkilöitä oikeuteen tuomittavaksi. Meksikon hallitus ja Chiapasin alueellinen poliittinen valta antavat täyden tuen rikolliselle toiminnalle, kun eivät aloita tutkimuksia ja vaikenevat onelmien edessä.

Zapatistit nousevat puolustamaan

Toisin kuin Huono hallitus, joka on hylännyt häätämänsä ihmiset, Zapatistien San Manuelin alueen Hyvä hallinto La Junta de Buen Gobierno kutsuu kodeistaan ja kylistään häädettyjä asumaan autonomisiin kyliinsä, joissa on tilaa kaikille sorretuille ja kaltoin kohdeilluille. Myös Subcomandante Marcos on vastannut lisääntyneisiin häätöihin ilmoittamalla Zapatistien aikovan puolustautua - pakon edessä.

San Cristobalista matka lähimpään zapatistien autonomiseen-kylään kestää vajaan tunnin. Oventic on yksi viidestä keskeisestä zapatistikylien keskuksista eli Caracoleista, joihin jokaiseen kuuluu useita kymmeniä autonomisia kyliä. Portilla ovat vastassa huiveilla kasvonsa peittäneet mies- ja naiszapatistit. Passi pyydetään nähtäksi toimistoon, ja hetken kuluttua kutsutaan esiteltäväksi. Nimi, organisaatio, vierailun tarkoitus ja kuinka pitkään aikomus olla alueella. Tämän jälkeen kolmas, farkkuihin ja kauluspaitaan ja kommandopipoon pukeutunut compañero johdattaa Selityskomission toimistoon, La Comision de Explicaciones:iin. Pöydän takana istuu kaksi kommandopipoista zapatistia, jotka ottavat vieraan vastaan kuulemaan lyhyen selostuksen zapatistien historiasta.

Julioniksi ja Deboraksi itsensä esittelevät, selvästi vanhemmat henkilöt, alkavat kertoa vuorotellen zapatistien historiasta värikkäästi maalatussa puisessa toimistokopissa. Seinät ovat täynnä zapatistipiirustuksia, Emilio Zapatan tai Subcomandante Marcosin kuvia, sekä Zapatistisen Kansallisen Vapautuksen armeijan (EZLN:n) tunnuksia. Litanjanomaisen puheen välistä nappaan lauseen "vielä palaamme vuoteen 1994", joka todennäköisimmin viittaa 12 ensimmäisenä zapatistien kansannousun päivänä käytyyn aseelliseen taisteluun, "koska haluamme demokratiaa ja oikeutta kaikille".

Vuodesta 1994 lähtien jatkunut eteläisen Meksikon intiaanien vastarinta on julistanut toimivansa yhteistyössä kansalaisyhteiskunnan kanssa ja kehoittanut kaikkia maailman sorrettuja, miehiä, naisia, opiskelijoita, prekariaatteja, homoseksuaaleja liittymään taisteluun, jotta saavuttaisimme toisenlaisen maailman. Intiaaniyhteisöjen järjestäytyminen ja poliittinen aktiivisuus on liikaa oikeistolaiselle hallitukselle, joka pitää taloudellisesti rikkaalla alueella voimistuvia liikkeitä uhkana voitontavotteluun perustuvalle yritystoiminnalleen.

Sodan merkit horisontissa

Joulukuussa tuli kymmenen vuotta täyteen Meksikon armeijan ja poliisin suojeluksessa toimivien paramilitaarien massamurhasta Chiapasin Actealin kylässä. Aseellisessa iskussa surmansa sai 45 alkuperäisväestöön kuulunutta miestä, naista, vanhusta ja lasta, joista nuorin oli vain 11 kuukautta.

Samaan aikaan joulukuussa Chiapasin historiallisessa keskuksessa San Cristobalissa kokoontuneet intellektuellit ja aktivistit julistivat yhteen ääneen armeijan suunnittelevan uutta Actealia. Tilaisuudessa zapatistien puolesta puhuneen Subcomandante Marcosin mukaan sodan merkit horisontissa ovat selvät. “Me, jotka olemme olleet sodassa, osaamme tunnistaa lähestyvät valmistelut. Sodalla, niinkuin pelolla, on tuoksunsa, ja jo se löyhkää zapatisti-maillamme.”

“Tämä on viimeinen kerta kun, lähdemme tämän kaltaiseen toimintaan, vaikka itse kannattaisin mieluummin keskustelemista, seminaareja, pyöreitä pöytiä, konferensseja, sekä haastatteluita”, julistaa Marcos. Tapaamiseen osallistuneet intellektuellit vaativat hallitusta lopettamaan viimeaikaiset väkivaltaiset hyökkäykset, jotka ajavat kyliä puolustautumaan väkivaltaisin keinoin – vaihtoehdottomuuden nimissä.

Marcos jatkaa vakuuttamista, “yhdessä Zapatisti-yhteisöjen kanssa sitoudumme valvomaan viimeaikaisten tapahtumien kehitystä ja kutsumme kaikkia maailman oikeamielisiä naisia ja miehiä olemaan valppaina ja osoittamaan avoimesti solidaarisuuttaan Chiapasin alkuperäisväestön puolesta, niiden puolesta jotka ovat uudistaneet odotukset toisenlaisen maailman mahdollisuuksista”.

San Cristobalin tapaamiseen osallistunut Naomi Klein julistaa rauhan olevan antikapitalistita, ja näin taloudelliseen voittoon pyrkivän hallituksen haluavan luonnollisesti sotaa. Subcomandante Marcos yhtyi väitteeseen alleviivaten, että sodat luovat paremmat olosuhteet miljoonabisnesten solmimiselle.

Naomi Klein myös muistutti, että EZLN on onnistunut viemään vastarinnan viestiä pitkälle Meksikon rajojen ulkopuolelle, mutta alistamisen vastustaminen on kuitenkin rakennuttava omista voimistaan maailman eri paikoissa, jotta voimme yhdistyä. Marcosin mukaan “zapatistit haluaisivat jatkaa rauhanomaista siviilitoimintaansa, mutta sodan merkit ovat selvät."

Naomi Kleinin sanoin, "meidän on valmistauduttava shokkiin”.


Marcosin ja Naomi Kleinin sitaatit on lainattu vasemmistolaisen La Jornada –lehdessä 18. jouluuta 2007 julkaistusta artikkelista

Julkaistu Voima-lehdessä 2/2008

Lakkolounas

Savu tupruttaa ilmaan ja tulenliekit nuolevat metallipatojen kylkiä asfalttikadun puunuotioilla. Hiiltyneet tuhkahiutaleet leijuvat tiilikasojen välistä maata pitkin laiskan tuulen mukana. Verkka-asuun pukeutunut lippahattuinen nainen mättää pahvilautaselle ruokaa ja ojentaa höyryävää lounasta tovereilleen. Ihmismassan taustalla lepattavat punaiset järjestöliput ovat värjänneet Ayacuchon Plaza de Armasin keskusaukion tekemisen tantereeksi.
Andeilla on meneillään lakkoaalto; ihmiset ovat vihdoin uskaltaneet alkaa järjestäytyä pitkään jatkuneen sisällissodan luoman ahtaan ilmapiirin purkauduttua. Vanha koloniaaliaukio on täynnä maakunnan opettajia, jotka ovat saapuneet osoittamaan mieltä hallituksen yksipuolista politiikaa vastaan. Viikon ajan valtavat padat porisevat lounasaikaan ja täyttävät vuorten reunustaman aukion makeiden vihannesten ja savun tuoksulla.
”Olemme kyllästyneet väkivaltaan ja vallanpitäjien antamiin tyhjiin lupauksiin, nyt on aika vaatia oikeuksia meille unohdetuille”, julistaa aukiolla aterioiva Clemente Huaman Palomino ja heristää rasvaisia sormiaan ilmassa. Vieressä kanankoipea järsivän Juan Carlosin mielestä presidentti Alan Garcia ei halua pureutua sosiaalisten ongelmien ytimeen, vaan yrittää nyt vaimentaa lakkoilijat kovalla kädellä ja mediasodalla.
Kylmäksi sodaksi kutsutun kuuman lakkoaallon näkyvin osapuoli on Opetusalan ammattiliitto SUTEP. Hallituksen suunnitelmissa on uudistaa tutkintovaatimukset ja pakottaa opettajat ammattitaitoa mittaaviin testeihin. Massairtisanomisia ja korruption uhkaa pelkäävät opettajat ovat vastanneet viikkojen mittaisella lakolla. Kesä huipentuu massamielenosoitukseen Keski-Andien yhden köyhimmän maakunnan keskusaukiolla. Öisin sitkeät opettajat pötköttävät kylki kyljessä pahvipalojen päällä, värikkäät viltit kääröinä Andien hytävää kylmyyttä vastaan.

Jo lähes viikon ajan aukiolla nukkuneet Valle de Río Apurímacin opettajat keskustelevat kiihkeästi ja lappaavat innolla tuoksuvaa riisimuhennosta suuhunsa. Muutamaa muovimukia kierrätetään solidaarisesti lakkotovereiden kesken. Juomaksi tarjoillaan perulaisten ylpeyttä, kuplivan keltaista, sokeriakin makeampaa Inca Kolaa. Lopuksi annetaan pala paperia sormien ja suun pyyhkimiseen, sekä varmistellaan yksitellen jokaiselta ruuan maistumista. "Bueno amigo!" raikaa aukiolla.
Lounas on pian ohi, jäsenet keräävät lautaset pois ja on kokouksen aika. Puhemiehet kerääntyvät rinkiin jäähtyneen padan ympärille ja alkavat kuuluttaa viimeisimmistä tiedotteista, sekä antavat ohjeita tulevien päivien tapahtumille. Taustalla alkaa soida kovaääninen rytmi, jolla juhlitaan lähestyvää Warien marssia. Limaan suuntautuvalla rauhanomaisella mielenosoituskulkueella on tarkoitus kiinnittää hallituksen huomio alueen sosiaalisiin erityistarpeisiin.
Kaksi reipasta teininuorta kiertää aukiolla keräten lahjoituksia lakkolounastajien matkaa varten. Koirat nuolevat pahvilautasten viimeisetkin tähteet. Viereisten banderollien nuotioilta nousee vielä savu.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2007

Lakkoaaltojen Peru

”Olet valehtelija kuin Alan Garcia!” huutaa perulainen pikkupoika leikkitoverilleen jalkapallokentällä. Hän jatkaa pallon potkimista samalla pyytäen, etteivät he pelaisi kuten maan presidentti.

Alan Garcian ensimmäinen presidenttivuosi kesän 2006 valinnan jälkeen päättyi sosiaaliseen kriisiin ja kiihkeään lakkoaaltoon ympäri Perun maakuntia. Vuosi sisältää yksityistämistä, talouden kasvua, tuloerojen syvenemistä sekä neuvotteluja Yhdysvaltojen kanssa solmittavasta vapaakauppasopimuksesta.

Mielenosoitukset hallituksen yksipuolista politiikkaa vastaan ovat jatkuneet kuukausia, mutta kylmäksi sodaksi kutsuttu kuuma lakkoaalto kiihtyi, kun Alan Garcia sääti heinäkuussa uuden lain. Koulujärjestelmän yksityistämiseen laajemmin liittyvä laki La Ley de la Carrera Magisterial pyrkii uudistamaan opettajien tutkintovaatimukset ja palkkajärjestelmän.

Lähes puolet perulaisista elää alle kahdella dollarilla päivässä; köyhän maatyöläisen kuukausipalkka on keskimääräisesti 65 dollaria kuukaudessa.
Perulaiset ovat huolissaan lastensa tulevaisuudesta, sillä uuden lain myötä koulutuksen hinnaksi saattaa muodostua jopa 30 dollaria kuukaudessa. Tavallisesti campesinojen perheessä on 4–5 lasta, joten uusi laki uhkaa jättää miljoonat lapset kouluttamatta.

Tuhannet opettajat pelkäävät myös massairtisanomisia. Vastuu koulutusjärjestelmästä on aiemmin kuulunut hallitukselle, mutta nyt sitä ollaan siirtämässä kunnille.
Alan Garcia on vastannut yhteiskunnalliseen liikehdintään kutsumalla mielenosoittajia kommunisteiksi, terroristeiksi ja syyttää vieraan ideologian omaavia taistelijoita yhteiskunnan ajamien uudistusten vihollisiksi.

Lisäksi Garcia sääti uudet lait hillitäkseen väkivaltaisuuksia. Toinen laista kieltää alueellisten johtajien osallistumisen mielenilmaisuuksiin. Toinen säädetyistä laeista puolestaan oikeuttaa poliisin ja armeijan käyttämän aseita, jos kyseessä on ilman viranomaisten lupaa järjestetty mielenosoitus.

Jos Alan Garcia ei onnistu jakamaan poliittista ja taloudellista kehitystä tasapuolisemmin, saattaa peli koventua, ja kylmäksi sodaksi kutsuttu kuuma lakkoaalto muuntua todelliseksi väkivallaksi.

Julkaistu voima-lehdessä 07/2007

Piiloon pyyhitty ongelma

Puiston keskitiellä pälättävät kovaan ääneen afrikkalaisperäiset mamat yllään punaisen pitsiset pikkuhousut ja kireät topit. Kookkain naisista seisoo tien varrella lantiotaan heiluttaen, samalla kun keskustelee kovaan ääneen vieressä istuville ystävilleen. Madridin keskusta-alueella, kuninkaan entisellä metsästysalueella - yhdessä Euroopan suurimmassa kaupunki puistossa Casa del Campossa maa on täynnä kondomeja. Alue on jo pitkään ollut kaupungin keskeisin maksullisen seksin tarjontakeskus.

Vielä kaksi vuotta sitten alueella kävellessäni puiston keskitie oli täynnä lähes alastomia naisia odottamassa asiakkaitaan, jauhaen hermostuneesti purkkaa suussaan. Puistotien varrella seisoo naisia Itä-Euroopasta, Afrikasta, sekä myös Latinalaisesta Amerikasta. Kireään trikooasuun pukeutunut kilpapyöräilijä kurvaa kovaa vauhtia mäen takaa, pysähtyy viehättävän afrikkalaisneidon luo ja pian he sukeltavat yhdessä pusikkoon. Maahan asti ulottuvan puun uumenista sujahtaa ulos itäeurooppalainen nainen väsyneen oloisena, samalla kun oksien takaa näkee hölkkäämässä olleen perheen isän pukevan takaisin vaatteitaan.

El País-lehden keväällä 2005 tekemän tutkimuksen mukaan puistossa työskenteli öin ja päivin joka hetki noin 200 naista. Osa heistä oli ihmiskaupan uhreja, osa puolestaan palkkansa itse tienaavia prostituoituja. Uhreista suurinta osaa pidetään lukkojen takana kunnes heidät kuljetetaan puistoon "työskentelemään". Puistossa ei näe miehiä tarkkailemassa alaisiaan, vaan prostituutiobisneksen varsin uutena osapuolena toimivat nyt myös naiset - usein entiset uhrit, jotka ylennyttyään saattavat toimia tarkkailemalla alaisiaan estääkseen mahdollisen pakenemisen. Orjuudessa elävien määrää on hyvin vaikea saada selville, kun he jatkuvasti elävät valvonnan alla.
Kaikki prostituoidut eivät ole ihmiskaupan uhreja, vaikka suuri enemmistö ihmiskaupan naispuolisista uhreista joutuukin prostituoiduiksi. Ihmiskauppa perustuu pakkoon ja hyväksikäyttöön. Ihmiskaupassa kyse voi olla prostituutiosta tai muusta seksuaalisesta hyväksikäytöstä, pakkotyöstä, orjuudesta, velkavankeudesta tai elinten siirrosta. Ihmiskaupasta selvinneiden todistusten mukaan rikollisjärjestöt hiljentävät uhrinsa väkivallalla, raiskaamalla, tai sitten uhkaamalla tappaa joko itse uhri tai sitten hänen perheensä. Naiset eivät saa päättää milloin he tekevät töitä, kuinka monta kertaa tai tuntia päivässä, kuukautisista tai muista seikoista puhumattakaan.
Ilta-auringon laskiessa, työpäivän päättymisen aikoihin kävelen pois puistoalueelta vislausten saattelemana. Vieressäni oleva autotie on yhtä pitkää loppumatonta jonoa. Jokaisen auton ikkunasta tuijottaa yksinäinen silmäpari, osa sormimerkeillä luokseen kutsuen. Kun kerron järkyttyneenä näkemästäni espanjalaisille miestutuilleni, he tuhahtavat ja sanovat katolisen maan miesten tarvitsevan seksipalveluita, sillä onhan heillä hyvin vaikeaa viedä tyttöystäviään koteihinsa.
Elokuussa kaksi vuotta jälkeenpäin kierrän puistossa uudelleen, mutta en näe prostituoituja kuin muutamalla alueella. Maa on edelleen täynnä kondomeja, tuoreen verisiä, juuri käytettyjä. Puiston kaksi poliisisetää seisoo keskellä autoteiden risteystä ympärilleen hajamielisesti vilkuillen. Poliisien mukaan tilanne on muuttunut kovasti viimeisen kahden vuoden aikana, sillä alueen vartiointia on nyt lisätty. Puistossa työskentelee enää noin 50 prostituoitua enimmäkseen yön pimeydessä, muutama kymmenkunta myös päivän valossa. Suurin osa prostituutiopalveluista, kuten myös ihmiskaupan uhreista, on viranomaisten valvonnan lisäännyttyä siirtynyt piiloon Madridin laita-alueille, talojen sisuksiin pois tavallisten ihmisten silmistä.